Kesäkuun lukupiiri: Salla Simukan Punainen kuin veri

Seuran toimitus
Lukeminen Lukupiiri 15.6.2013 21:20

Punainen_kuin_veri”Unet, unelmat, painajaiset. Niistä sadut on tehty.”

Kesäkuun lukupiirikirja Salla Simukan Punainen kuin veri (Tammi) aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan nuorille suunnatun jännittävän kolmiosaisen sarjan. Mietin pitkän aikaa ennen kuin tartuin Lumikin ensimmäiseen osaan. Miksi?

Lumikki on ollut satuhahmona ja sen muunnelmana pinnalla nyt useamman vuoden ajan kirjallisuuden, elokuvien ja televisiosarjojen myötä. Tosin voisi myös miettiä, onko se satuna ehtinyt kadota lainkaan pinnan alle sen jälkeen kun Jacob ja Wilhelm Grimm sen toivat esille keräämissään kansanperinnekokoelmissaan.

Otetaanpa esimerkkejä Lumikki-adaptaatioista: Nelosella näkyvä yhdysvaltalainen televisiosarja Olipa kerran (Once Upon a Time, 2011) yhdistää fantasiaa ja arkimaailmaa satumuunnelmien kautta. Yksi sarjan päähahmoista on Lumikkia esittävä Ginnifer Goodwin.

Stephenie Meyerin Houkutus-sarjaan (engl. Twilight) perustuvista filmatisoinneista tuttu Kristen Stewart näytteli pääosaa elokuvassa Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman, 2012), kun taas Kerro, kerro kuvastin (Mirror, Mirror, 2012) -elokuvan pääosassa pahana kuningattarena oli Julia Roberts. Molemmissa elokuvissa syrjäytetty prinsessa käy taistoon pahaa äitipuoltaan vastaan.

Kirjallisuuden puolella Lumikkia on leivottu moneen muottiin harlekiinimaisista lemmenseikkailuista synkempiin hirviökertomuksiin. Puolalaisen Andrzej Sapkowskin teoksessa Viimeinen toivomus (WSOY) Lumikki on monien muiden kansanperinteestä tuttujen hahmojen ohella hirviömäisessä olomuodossa. Sapkowskin Noituri-sarjasta voi lukea lisää aiemmasta Sunnuntaiotteestani

Hieman poikkeavampaa versiota satumukailusta edustaa Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarja, jonka päähenkilönä on kyborgi-Tuhkimo. Sarjassa on ilmestynyt vasta kaksi osaa, Cinder (2012) ja Scarlet (2013), joista ensimmäinen keskittyy päähahmon esittelemiseen ja jälkimmäinen mukailee Punahilkan tarinaa. Kolmas osa Cress (ilm. 2014) kertoo Tähkäpäästä ja neljäs osa Winter (ilm. 2015) keskittyy Lumikkiin.

Jos englanninkieliset teokset vetoavat, voin suositella Lunar Chronicles -sarjaa sekä satuhahmofaneille että tieteiskirjallisuudesta pitäville. Lisätietoja sarjasta löytyy Marissa Meyerin verkkosivuilta osoitteesta: www.marissameyer.com.

Tarkempaa listausta englanninkielisistä satuadaptaatioista voi tutkia joko Book Riotin sivuilta tai Goodreadsin luettelosta.

Osa muunnelmista — kuten Sapkowskin Viimeinen toivomus — on onnistunut tavoittamaan omaperäisen tunnelman, mutta suurempi osa on kuitenkin kaatunut kliseisiin ja mielikuvituksettomaan kerrontaan. Filmatisoinneista puhuttaessa myös käsikirjoituksen hiomattomuus sekä näyttelijäsuoritusten taso ovat pilanneet tarinoiden toimivuutta. Mainitsemani Olipa kerran on tosin mukavan viihdyttävää katseltavaa — ja viihteeseen moni variaatio tietysti pyrkiikin. 

Eräs piirre muunnelmissa tuntuu kuitenkin korostuvan ja toistuvan: Lumikki on soturimainen vahva (nuori) nainen.

Punainen_kuin_veri2Mediahuomion kyllästämä romaani

Lumikki on siis melko kulunut tarina-aihio, johon on helposti voinut törmätä lähivuosien tarjoaman viihteen kentällä. Tästä syystä Simukan luoma hybridi sadusta ja jännityskirjallisuudesta ei houkutellut minua ryntäämään kirjakaupan uutuushyllylle.

Useamman kerran olin teosta ehtinyt kuitenkin jo käsissäni pyöritellä, sillä romaanin Laura Lyytisen suunnittelema kansi on kliseistään (punaiset ”veripisarat” valkoisella ja mustalla pohjalla) huolimatta kutsuva. Houkuttimena toimii myös teoksen sivujen ulkoreunan värjääminen punaiseksi. Tehokeino varmaan kutsuu etenkin kohderyhmäänsä eli nuoria lukijoita. 

Kevään aikana teosta on ehditty käsitellä mediassa ja blogeissa. Ylen Aamun kirjan Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen mukaan ”Salla Simukan matkassa on hyvä kulkea, ja hän kirjoittaa hivelevän kaunista kieltä”. He myös huomauttavat, että ”[j]ostain syystä Salla Simukka on suunnannut teoksensa nuorille, vaikka se voisi pienin muutoksin sopia myös aikuisille”. 

Helsingin Sanomissa Suvi Ahola kuvailee päähahmoa ”yksinäiseksi sankariksi” ja kiittelee, että teos ”toimii [nuorten toimintajännärinä] juuri niin kuin on tarkoitettu: sen lukee nopeasti ja jää odottamaan jatkoa”.

Blogeissa Simukan romaania on käsitelty laajalti. Tässä muutama näytepala blogiarvioista, lisää löytyy googlettamalla.

Kirsin kirjanurkka: ”On helppo myöntää, että minä nautin kovasti Lumikin vauhdikkaassa kyydissä. Mitään turhia jaarittelevia suvantokohtia ei ole, ja vauhti vain kiihtyy loppua kohden.”

Eniten minua kiinnostaa tie: ”Tässä kirjassa ovat kaikki minua jännitys- ja/tai nuortenkirjallisuudessa miellyttävät palikat kohdillaan: on kiinnostava, riittävän kompleksinen muttei ärsyttävällä tavalla teennäinen päähenkilö, sopivan likainen rikosvyyhti, menoa ja meininkiä, koukuttavia juonenkäänteitä. Erityismaininnan saa elävä Tampere-kuvaus, entisenä tamperelaisena on nostettava hattua autenttiselle miljöölle!”

Kujerruksia: ”Simukka kuljettaa tarinaansa varmoin ottein ja sujuvalla kielellä. Toisinaan tekstiin upotetut puhekielisyydet ja viittaukset tuttuihin merkkeihin tai muihin nuorisojuttuihin tuntuivat hieman huvittavilta, mutta toisaalta tarina oli itsessään sen verran kiinnostava että Louis Vuittonit ja Escadan kausituoksut kykeni ohittamaan olankohautuksin.”

Amman lukuhetki: ”Pidin kirjasta paljon, mutta en voi mitään sille, että jonkinlainen Neiti Etsivä -fiilis tästä jäi. Lumikki on pikkuisen liian nokkela ja pätevä ollakseen uskottava. Rosoa kuitenkin löytyy, joten olen tulevan suhteen toiveikas.”

Pisara: ”Punainen kuin veri on nopealukuinen, mikä on tärkeä piirre nuortenkirjoissa (ainakin jos äikänmaikkakokemuksiltani voin sanoa). Juoni on sopivan vaihteleva nuorta lukijaa ajatellen. Oikeastaan kaikki toimii kieltä ja kerrontaa, henkilöhahmoja ja paikkoja myöten.”

Kun näihin arvioihin lisää kansainvälisen kiinnostuksen — sarjan käännösoikeudet on myyty viimeisimmän tiedon mukaan jo 30 maahan [päivitetty 17.6.2013] —, onnistui Punainen kuin veri vihdoin ja viimein herättämään myös minun uteliaisuuteni: mikä suomalaisessa Lumikki-tarinassa kiehtoo?

Olipa kerran…

… eräässä suurehkossa suomalaisessa kaupungissa Lumikki Andersson -niminen tyttö. 

”Vanhemmat olivat paiskanneet häntä nimellä, joka ei vastannut todellisuutta. Hiukset eivät olleet mustat, iho ei hohdellut valkoisena eivätkä huulet olleet huomiota herättävän punaiset.”

Lumikki on itsenäinen ja omillaan asuva lukioikäinen tyttö, joka nimestään huolimatta ei muistuta sadun prinsessaa. Vahvuuden hän on saavuttanut vaikeiden aikojen hiomana: hänestä on kuoriutunut sekä fyysisesti että henkisesti voimakas persoona kovan työn tuloksena.

Hän on suomenruotsalaisen perheen tytär, joka on päätynyt Riihimäeltä Tampereelle ilmaisutaidon erityislukioon. Hän asuu askeettisessa yksiössään, viihtyy hyvin yksin ja pyrkii pysymään erossa muiden asioista. Hän on oman tiensä kulkija, joka ei ole valinnut valinnut yksinoloaan sattumalta, vaan taustalla on menetyksiä, koulukiusaamista ja epäonninen suhde mysteeriseen sinisilmäiseen poikaan.

”Väkivalta, kidutus ja alistaminen. Lumikki oli kieltäytynyt ajattelemasta kokemaansa nimellä ”koulukiusaaminen”, sillä se kuulosti joltain vähäpätöiseltä, ohimenevältä ja kepeältä. Pieneltä naljailulta. Läpällä vaan sanottiin. Ihan vähän tönäistiin. Se kaatui ihan itse. Tää on vain tällaista kavereiden keskinäistä huumoria.”

Tapahtumat alkavat, kun Lumikki löytää koulun valokuvapimiöstä suuren summan vereltä haisevia seteleitä ja lähtee tutkimaan niiden alkuperää. Aluksi uteliaisuus johdattaa hänet luokkakavereiden jäljille, mutta vähitellen selviää, että rahojen takaa paljastuu korruptoitunut poliisi, kaupungin alamaailma ja huumebisnes. 

Vaikka luokkakaverit Elisa, Tuukka ja Kasper (”Tupu, Hupu ja Lupu”) osallistuvat vaaralliseksi kiihtyvän hämäräperäisen vyyhdin selvittämiseen, Lumikki päätyy neuvokkuutensa ja rohkeutensa takia tapahtumien keskipisteeseen. Ironisesti Lumikki huomauttaa kavereilleen, että ”[m]ä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi”. 

Peräänantamattomuudessaan ja oivaltavuudessaan Lumikki kulkeekin Lisbeth Salanderin viittoittamalla tiellä. Yhtä monitahoiseksi ja -ulotteiseksi sankariksi hän tuskin tulee kasvamaan sarjan aikana, mutta ihan niin synkkää tarinaa ei kategorisesti nuortenromaanissa lähdetä hakemaankaan.

Mihin saduilla viitataan?

Kuten sanottua, Punainen kuin veri aloittaa Lumikki-trilogian. Päivänselvää teoksessa on satuviite, jota se tarjoilee nimensä kuin myös päähenkilönsä muodossa. Sadut muodostava teoksen sisässä myös laajemman verkoston, kun viittauksen koskettavat Punahilkkaa, Tuhkimoa, Jääkuningatarta ja Ruususta. 

Yrjö Hosiaisluoman kokoamassa Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY) satu on määritelty mielikuvitukseen perustuvaksi ja usein vertauskuvallisuudessaan opettavaiseksi kertomuksi. Yleensä sadussa kuvataan erityisesti kasvamiseen liittyviä ongelmia. Teemoina saattaa olla myös matka, (päähenkilön elämässä tapahtuva) muutos, sankarien yliluonnolliset seikkailut tai heikomman taistelu vahvempaa vastaan.

Vaikka Lumikki Andersson on ”vasta” lukiolainen, hän on jo muuttanut pois kotoa ja on aikuisuuden kynnyksellä tasapainotteleva nuori nainen. Hänen menneisyydessään on ongelmia, jotka liittyvät koulukiusaamiseen mutta myös perheen sisäisiin salaisuuksiin. Hän on jo aiemmin voittanut kiusaajansa, mutta joutuu nyt vastakkain ”suuren pahan” eli rikollisjärjestön kanssa. Saadakseen selville rikollisten aikeita on hänen pukeuduttava nimensä viittoittamalla tavalla: hän lähtee satumaailmateemaisille naamiaiskutsuille pukeutuneena Lumikiksi.

”Voivoi, pikku Punahilkka. Ei kannattaisi jättää noin selviä merkkejä isoille, pahoille susille.”

Punainen kuin veri luo eräänlaisen illuusion satujen maailmasta leikittelemällä esikuvillaan Tampereen miljöössä, joten satujen luomaa kehystä on hankala jättää huomiotta teosta lukiessa. Toisaalta: eivätkö sadut jätä merkkinsä teoksen hybridimäiseen luonteeseen? Ehkä saduista pitäisi ottaa oppia tässäkin tapauksessa?

Jonkinlaisena opetuksena voisi pitää ainakin Lumikin saavuttamaa varmuutta omasta identiteetistään ja pelon voittamista. Tyttö toistaa itselleen: ”Älä pelkää. Sinun ei tarvitse enää pelätä”.

”Sisälläsi on aina se osa sinua, johon kukaan ei pääse käsiksi. Se olet sinä. Olet itsesi oma ja sisälläsi on universumi. Voit olla mitä vain. Voit olla kuka vain.”

Mitä teoksesta jäi käteen?

Satuviitteissään (tai niistä huolimatta) Punainen kuin veri oli jännittävä ja koukuttava kertomus, vaikka hieman ilmaa jäikin erityisesti juonen kliimaksiin. Olisin ehkä kaivannut lisää lihaa luiden ylle eli kuvailua ja kirittämistä juonen kiihtyessä. Toisaalta kyse on nuortenromaanista, joten aivan kaikkea ei ehkä tarvitse selittää ja kuvailla. Vai tarvitseeko?

Minusta parhaimmat lasten- ja nuortenkirjat ovat tyyliltään sellaisia, joista aikuislukijakin saa nauttia täysin siemauksin ja joista löytyy pureskeltavaa monilta eri tasoilta. Nuoruuden lempikirjoistani voi lukea halutessaan lisää parin viikon takaisesta Sunnuntaiotteestani, siellä luettelen teoksia, joista ainakin osa onnistuu yhä edelleen olemaan ajankohtainen ja ajatuksia herättävä ilmestymisajastaan tai nuortenkirjastatuksestaan huolimatta.

Mitään suurta ja voimallista lukukokemusta Punainen kuin veri ei minussa herättänyt. En silti yhtään ihmettele, vaikka se onkin saanut lähes yksinomaan positiivista palautetta lukijoiltaan. Se oli viihdyttävä, ja Lumikki oli hahmona mainion nokkela jopa kaltaiselleni Lisbeth Salander -fanille. 

Lumikki-sarjan jatko-osat ilmestyvät nopealla tahdilla: toinen osa Valkea kuin lumi julkaistaan jo elokuussa 2013 ja kolmas osa Musta kuin eebenpuu kevättalvella 2014. En vielä ole päättänyt, mitä teen jatko-osien suhteen. Lumikki Anderssonin tarina jäi kuitenkin vielä vajaaksi ja hänen menneisyytensä aukot turhan avonaisiksi, joten ehkä päädyn kesän jälkeen uudestaan Simukan tekstin pariin. Minkä sille voi, olen utelias kirjojen hahmojen suhteen.

Valkea_kuin_lumi     Musta_kuin_eebenpuu 

Millaisia ajatuksia Punainen kuin veri herätti Sinussa?

Mikä Lumikissa kiehtoo vai kiehtooko mikään? Entä mikä on satujen merkitys? Löytyikö teoksesta opetusta; pitääkö sellaista löytää? 

Punainen kuin lumi on luokiteltu nuorten jännityskirjallisuudeksi. Voiko aikuinen lukija nauttia nuortenromaaneista? Millaisena koet rajanvedot aikuisille, nuorille tai lapsille suunnattujen teosten välillä? Ovatko rajanvedot (aina) tarpeen?

Sana on vapaa!

Keskustelu

Ihan totta, että Lumikki on tullut vastaan viihdekulttuurin puolella usein viime vuosien aikana! Mä oon seurannut tuota Olipa kerran-sarjaa ja kävin katsomassa leffateatterissa myös Lumikin ja metsästäjän. Tän kirjan luin jo muistaakseni maaliskuussa, joten ihan kaikki juonihommat ei ole enää muistissa. Lumikki oli se juttu, mikä mua kiinnosti ja miksi tämän luin! Satuhahmoissa on vielä 22-vuotiaanakin jotain unenomaista ja vetoavaa. (:

Tykkäsin tarinasta, se meni tosi nopeasti eteenpäin niinkuin jännityskirjassa pitääkin mennä. Oudoin kohtaus kirjassa oli se kun Lumikki oli ollut jumpassa ja salin pukuhuoneessa toinen tyttö tuli iskemään sitä. Oliko Lumikki bi vai mitä se tarkoitti? Opetuksena voisi varmaan ajatella myös Lumikin koulukiusaamistaustaa, ettei saisi kiusata ketään.

Ai niin, ja unohtui sanoa, että kiitos lukuvinkeistä! Tuo Marissa Meyerin sarja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta!

Mukava kuulla, että lukuvinkki kelpasi!

Jäin itsekin pohtimaan mainitsemasi kohtauksen olennaisuutta juonenkaaressa, enkä löytänyt sille merkitystä tai selvitystä. Koko kohtaus tuntui irralliselta teoksen kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta tämä oli vasta ensimmäinen osa sarjassa. Odotan siis selvennyksiä ja jatkokäsittelyä Lumikin menneisyydelle ja suhteille seuraavissa osissa.

Unohtui mainita kirjoituksessani, mutta Punainen kuin veri on ensimmäinen Salla Simukalta lukemani teos. Sen kuitenkin tiedän, että Simukka on kirjoittanut aiemmin romaanin Kun enkelit katsovat muualle, joka kertoo teinityttöjen välisestä rakkaudesta. Teoksesta voi lukea lisää ainakin Kirjasammon sivuilta: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Au35a4adad-4209-4763-957f-8ed02581804d

Jos sivuillamme vierailee Simukka-asiantuntija, olisi kiva kuulla kommentteja, että millä tavoin seksuaalisuutta ja identiteettiä käsitellään kirjailijan muissa teoksissa.

Odotukset olivat suuret kirjan saamasta hehkutuksesta johtuen, mutta dekkarifanina ja kohtalaisen suurena dekkareiden kuluttajana, tämä nuorisodekkari ei nyt kyllä valitettavasti oikein kolahtanut.

Kirjan luettuani ensimmäinen ajatus oli, että onko tämä nyt nykynuorison Neiti Etsivä, josta kovastikin pidin varhaisnuoruudessani. En kuitenkaan uskaltanut kaivaa yhtään Neitiä esiin verratakseni, koska pelkäsin, että mukavat muistot haalistuvat. Niin kävi nimittäin eräälle kirjalle, josta en aikuisena lainkaan ymmärtänyt, miksi siitä oli jäänyt niin pelottava kuva itselleni.

Luulen, että aikuinen voi helpommin nauttia ihan lasten saduista opetuksineen. Vaikka ei mielestäni sadunkaan aina tarvitse sisältää opetusta. On aikuisillekin ”hömppäkirjoja”.

Simukkaa en ole lukenut aiemmin eli en tunne hänen tyyliään. Tässä kirjassa jäin kuitenkin ihmettelemään aika montaa kohtausta, joissa koin hieman epäloogisuutta. En tiedä, kiinnittääkö nuori lukija niihin huomiota. Esimerkiksi, kun Lumikki oli kylmän kangistama ja varpaita myöten tunnoton, niin ulos päästyään, hän vain laittoi korkokengät jalkaan ja jatkoi matkaa ???

Kyllähän kirja edetessään selkeästi toi esiin tämän aina ajankohtaisen aiheen koulukiusaamisesta ja eristämisestä. Tässä kyllä kahdeksan, aika rankankin vuoden jälkeen, Lumikki oli ihmeen vahva, jos oli selvinnyt kiusaamisesta yksin. Toisiko jollekin nuorelle lohtua/ vertaiskokemuksen/ kannustuksen tuntua tämä Lumikin selviytyminen kiusaamisesta – oliko se ehkä tarkoitus – en tiedä.

Kyllähän eroja varmasti lapsille, nuorille ja aikuisille suunnatuissa kirjossa on ja tulee ehkä jossain määrin ollakin. Saduista tosin voi aikuinen löytää ”sen jutun”, mitä ei ole ehkä lapselle tarkoitettukaan. Kun aikuinen on sen kirjoittanut, on kai aika usein oletuksena, että aikuinen myös sadun lapselle lukee.

Nuorten kirjoissa ajattelisin, että asioiden pitää olla melko suorasanaisesti kerrottuja, koska epäilen, etteivät he jaksa jäädä pähkäilemään – ainakaan yksikseen – mikä nyt oli tässä kirjailijan tarkoittama sanoma.

Punainen kuin veri -kirjan lukaisi nopeasti ja kyllähän se varmasti sen verran uteliaisuutta jätti, että eiköhän, Minna, lueta jatkokin 🙂

Simukan jälkeen luin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ja sen jälkeen heräsikin kysymys, että olikos se nyt tämä sitten se aikuisten satu?

Kiitos taas ihanan mietiskelevästä ja hyviä huomioita sisältävästä kommentista, Kirjakammarin täti!

Epäloogisuuksia ja ennalta-arvaavia elementtejä tosiaan ilmeni teoksessa, ja niitä ovat huomanneet ja kritisoineet myös nuoret lukijat. Huomasin eilen googlettaessa, että myös Demin keskustelupalstalla on käsitelty lukupiirin muodossa Simukan teosta. Siellä teos tuntuu jakavan enemmän mielipiteitä kuin mediassa ja blogeissa: keskustelussa esitetään kritiikkiä ”teinikielen” suhteen ja kohderyhmäksi mielletään 14-15-vuotiaat. Toiset taas eivät malttaneet jättää teosta kesken ja odottelevat jatko-osaa innolla. Kannattaa kurkistaa viestiketjua:
http://www.demi.fi/keskustelut/punainen-kuin-veri/punainen-kuin-veri-lukupiiri

Neiti Etsivä minullakin tuli mieleen teosta lukiessa ja muistaakseni myös muutamassa blogissa nostettiin sama vertailukohde esille. Hankala kenties välttää vertailua, kun kyseessä on nuori nainen ratkomassa rikoksia. En minäkään ruvennut tarkistamaan Neiti Etsivä -teosten sisältöä, sillä todennäköisesti ne eivät kestäisi uusintalukemista aikuisiällä. 🙂

Punainen kuin veri -kirjan takakannessa ja esittelyteksteissä toistuu teoksestakin löytyvä virke: ”Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään”, joka tietysti viittaa Lumikin vuosiin koulukiusattuna. Ensimmäisessä osassa jäi vielä niin paljon lankoja solmimatta, että luulen (toivon) kokonaisuuden avautuvan ja lankojen solmiutuvan vasta viimeisessä osassa.

Toisen osa ”teemana” on muuten: ”Olipa kerran tyttö, jolla oli salaisuus”. Valkoinen kuin lumi keskittyy Lumikin perhesalaisuuksien ympärille, mutta ensimmäisen osan tapaan siinä ratkotaan Lumikkiin liittyvien paljastusten ohessa isompaa mysteeriä, joka tällä kertaa kohdistuu hämäräperäiseen uskonlahkoon. Tapahtumat sijoittuvat Prahaan. Takakansitekstin voi lukea Lumikki-trilogian omilta sivuilta: http://lumikkitrilogia.wordpress.com/valkea-kuin-lumi/

Kutsuvalta kuulostaa. Eihän tuota malta jättää välistä. 🙂

PS. Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on surullisen satumainen! Teos tuli minulla viimeksi mieleen lukiessani Jenny Kangasvuon romaania Sudenveri, joka myös sijoittuu maagisrealistiseen vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Satuja me aikuisetkin tarvitsemme muodossa tai toisessa. Tähän on kiinnittänyt huomiota muun muassa Tampereen pääkirjaston Metson ”satusetä” Jarno Kokkonen, jonka mukaan satutunneilta rauhaa ja hauskuutta saa aikuinenkin: http://yle.fi/uutiset/satu_rauhoittaa_aikuisenkin/6385891

Olipas kiva lukea nuorten kommentteja. Aika monta samanlaista mielipidettä itselläni, mutta en viitsinyt niitä käydä perusteellisesti ruotimaan. ”Pienillä muutoksilla siitä saisi ihan hyvän” – suunnilleen näin kirjoitti joku ja itselleni tuli aivan sama ajatus mieleen.

Luulisin, ettei mene läpi enää 17-vuotiaalle tämä kirja. Lukevat jo paljon ”rajumpia” dekkareita.

Sinisalon kirja – vaikkakin kuinka Finlandia-palkittu – ei myöskään purrut minuun. Aikuisten sadulta vaadin kyllä tosi paljon. Mieluummin sitten tosiaankin luen ”oikeita satuja”.

Voi kun täälläkin kävisi enemmän kommentoijia. Millähän saisi heräteltyä?

Mietin eilen, että olisinkohan itse tarttunut Simukan romaaniin nuorempana. En välttämättä, sillä satuihin viittaavasta Lumikki-nimestään huolimatta teos on dekkarimainen jännityskertomus, ja sellaisia en lukenut kovin paljon alle kaksikymppisenä. Muutenkin nuoruudessani painoittuivat genreiksi fantasia ja scifi ja niiden rinnalla luin klassikoita.

Sinisalon romaanista sen verran, että onneksi maailmassa on tarjolla lukematon määrä muita kirjoja, joita voi lukea. Kaiken ei onneksi tarvitse purra. 🙂

Kommentoijia toivoisin minäkin lisää. Ajattelin heinäkuun aikana pohtia hieman tarkemmin omaa rooliani lukupiirin vetämisessä, että mitä voisin tehdä toisin, jotta keskustelijoiden määrä kasvaisi. Verkkolukupiiri on hyvin erilainen dynamiikaltaan kuin perinteinen samaan tilaan kokoontuva lukupiiri, joten viimeinen puoli vuotta on ollut melkoista opettelua monen asian suhteen.

Kehittämisvinkkejä ottaisin vastaan mielelläni.

Lueskelin lukupiirikirjan juhannuksen aikana. Näin aikuisiällä kirja ei antanut kovin paljon jännitystä ja hahmotkin jäivät pintapuolisiksi. Juoni kuitenkin eteni nopeasti, joten kyllästyä en ehtinyt missään vaiheessa. Tällaisia kirjojako teinit nykyään lukevat? Kirjakauppojen hyllyiltä tuntuu löytyvän lähinnä fantasiaa, mutta tämä kirja oli näyttävästi esillä, kun viime viikolla nuorille ja lapsille suunnattua kirjallisuutta mielenkiinnosta tutkailin. Minä luin aikoinaan Anni Polvan Tiina-kirjoja, Viisikoita ja Montgomeryn Annoja. Viattomampia olivat teemoiltaan verrattuna tähän Punainen kuin veri -kirjaan. Omien aikojensa kuvia kai kaikki?

Tuttuja nimiä, Vihervaaralainen. 🙂 Tiina-sarjaa minäkin luin, samoin Blytonin eri sarjoja (SOS, Viisikot, Seikkailu, Salaisuus) ja Montgomeryn Annat ja Runotyttöt tulivat myös tutuiksi. Kieltämättä aihepiirit olivat em. sarjoissa kesympiä kuin tässä lukupiirikirjassamme, vaikka kiperiin seikkailuihin nuoret sankarit ovat aiemminkin joutuneet.

Kirjakauppaliiton julkaiseman Mitä Suomi lukee -listan mukaan toukokuussa lapsille ja nuorille ostettiin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -teoksia, Mauri Kunnaksen kuvakirjoja sekä laulu- ja satukirjoja. Ainoat ”romaanimuotoiset” teokset listalla ovat Lin Halbergin Tallilla tapahtuu, Sinttu ja Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi (jota ostetaan aina toukokuisin lahjaksi valmistuville).

Joskus olen mielessäni pohdiskellut, että kirjakauppaliiton tarjoama myytyjen teosten kategoria on lasten ja nuorten kohdalla turhan suppea, eikä siitä saa millään kunnollista kokonaiskuvaa, jos tahtoo tutkailla nuorempien lukumieltymyksiä. Kun samaan nippuun laitetaan sekä lasten kuvakirjat, lapsille ja nuorille suunnattu tietokirjallisuus että heille suunnattu kaunokirjallisuus, kärsii yleistyksestä kaikki kategoriat. Aikuisille suunnattuja teoksia listataan monella tavalla: on kotimainen ja käännetty kaunokirjallisuus, tietokirjallisuus ja pokkarit. Pitäisikö kategorioita lisätä myös lasten ja nuorten puolelle?

Minua kiinnostaisi tietää, että:

a) mistä lapset ja nuoret saavat lukuvinkkejä?
b) mistä lapsille ja nuorille kirjoja ostavat aikuiset saavat lukuvinkkejä?

Onko lapsille olemassa jokin nettisaitti, josta löytyy tietoa tulevista kirjajulkaisuista? Minä kolusin teini-iässä ja nuorempana kirjaston hyllyjä läpi kirjavinkkejä hakiessani. Harrastavatko nuoret yhä sellaista?

Demi.fi jaetaan kirjavinkkejä kaiken aikaa ja http://www.risingshadow.fi/ on paljon käytetty sivusto niin nuorten kuin aikuistenkin piirissä. Sivupiiri.fi on myös oiva keino hakea vinkkejä.

Ja onneksi somea voi käyttää myös tässä apuna: Goodreadsissa näkee mitä kaverit lukee ja ainakin näin ammattikäytössä se toimii todella hyvin. Sen kun seuraa kirjastoihmisten kirjahyllyä niin löytyy hyviä kirjoja.

Kirjablogit ja katalogit (suurempien kustantamojen erityisesti) antaa aika hyvin vihiä siitä mitä on tulossa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin nuortenosaston suosittelemme/uutuudet-hylly missä roikkuvat suurin osa tämän ja viime vuoden uutuuksista.

Mahtavaa, kiitos vinkeistä! Sivupiiri olikin minulle vielä tuntemattomampi tapaus, mutta juuri nyt selailen sivustoja ja tutkin niiden sisältöä tarkemmin.

Tykkäsin kovasti teoksesta. Olo oli kahtalainen: toisaalta olisi tehnyt mieli ahmia kirja, toisaalta lukea kirja hitaasti.

Mielestäni nuorten ja lastenkin kirjat käyvät aikuisille mainiosti. Niistä löytää ehkä enemmän kuin sinä teinityttönä. Riippuu siitä mistä itse pitää ja mitä on tottunut lukemaan. Itse luen paljon lasten ja nuorten kirjoja. Kannustan kaikkia lähtemään ilman ennakkoluuloja lähtemään nuorten kirjoja ostamaan/lainaamaan.

Olen yläasteella ja siis ”nuori” ja jokunen vuosi sitten ollut ”lapsi”.
Että mistäkö saamme lukuvinkkejä? Muista en paljon tiedä, mutta itse olen löytänyt luettavaa monista paikoista. Yleensä en mistään mainoksista, kirjakaupoista ja uusimpien tai suosituimpien listoilta. Nykyään ainakin goodreads-sivustolta ja harvemmin netissä olevista keskusteluista esim. risingshadow ja demi. Joskus kirjoitin paperille jokaisen kirjan, joka eteen tuli jos vain vaikutti kiinnostavalta (niistä on liiankin paljon edelleen lukematta). Ala-asteella lukudiplomin kirjalistalta, kavereilta, kirjastoautolta, koulun kirjastosta…
Mistä aikuiset tietävät mitä meille ostaa? Vanhemmiltani tai muilta tutuilta aikuisilta en ole saanut lahjaksi kirjoja, jos en ole jotakin erityistä toivonut (paria kirjaa lukuunottamatta ja ne varmaan koska olivat itse ne lukeneet tai kuulleet että ne olisivat hyviä). Ehkä useimmat löytävät niitä mainoksista, juuri nuorille ja lapsille tarkoitetuista kirjakerhoista ja kirjakauppojen uutuushyllyiltä.