LUKUPIIRI: Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Seuran toimitus
Lukeminen Lukupiiri 7.10.2014 18:09

graniittimiesOlisikohan se tässä, vuoden paras romaani? Ajatus alkoi muotoutua pikkuhiljaa lukukokemuksen myötä ja syveni entisestään lukupiirialustusta kirjoittaessani – niin syvälle Sirpa Kähkösen pakahduttavat sanat upposivat ja niin laajalle Graniittimiehen kertoma tarina utopiaa tavoittelevista ihmisistä avautui.  

Kähkönen on kerännyt kiitosta sukunsa vaiheita jäljittävillä historiallisilla teoksillaan. Hän on jälleen kirjoittanut romaanin, jonka detaljeita hehkuva miljöö herää sivuilta henkiin. Jokainen sana on punnittu, virkkeet ovat harkittuja ja ne jättävät hengenvedon tapaan tarpeeksi tilaa rivien väliin, jotta lukija voi luoda mielessään tarkan kuvan ajasta, paikasta ja ihmisistä.

Tunnelma on harmaa ja sumuinen, likavedellä ja toivottomuudella pyyhitty, kuten on Nevan suistossa sijaitseva kaupunkikin, johon romaanin tapahtumat kytkeytyvät. Historiaa uhkuva Pietari, Petrograd, Leningrad, venäläiseltä kutsumanimeltään Piter. Siinä on yksi teoksen keskipisteistä ja päähahmoista.

Romaanin alkuosaa kertoo totiseen sävyyn Klara, joka miehensä Iljan kanssa hiihtää kohti Petrogradia kevättalvella 1922. He ovat nuoria, täynnä vallankumouksellista aatteenpaloa. Taakseen he jättävät kotimaansa ja äidinkielensä, kun tarkoitus on rakentaa parempaa tulevaisuutta, tavoitella vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. 

”Me läksimme siksi, että mieheni oli kuumapäinen ja ylpeä eikä tahtonut anella työtä niiltä, jotka löivät oven punikin edestä kiinni, läksimme uskon varassa, luottaen että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana. Me läksimme siksi, että olimme lukeneet niin monta kirjaa. Ja myös rakkauden tähden. Minä olisin seurannut miestäni vaikka maankuoren alle tai meren syvyyksiin.”

Petrograd ei ota tulijoita vastaan avoimin sylin. Kaupungista he löytävät kuitenkin muita Suomesta lähteneitä tovereita. Yksi tärkeimmistä on Tom Mehr, Thomas Morelta uuden nimensä valinnut utopiasosialisti, joka elättää itseään aluksi – merkillepantavasti? –veijarimaisena sirkusklovinina ja akrobaattina. Myöhemmin illuusioiden kehittäjästä kuoriutuu niiden romauttaja, petturi.  

Nuoren parin perässä Petrogradin saapuu myös Iljan pikkuveli Lavr, joka päätyy puna-armeijan kursantiksi. Perheyhteys säilötään valokuvaan, joka lähetään koto-Suomeen Klaran äidille – ja joka on muuten nähtävissä Kähkösen kommunistien traagisia kohtaloita käsittelevässä tietokirjassa Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010). Lavr/Lauri Tuomi/Tuomainen on Kähkösen äidinisä, jonka elämää puretaan yksityiskohtaisemmin kyseisessä teoksessa. 

Sukukohtaisesta historiasta tai sen sivujuonteesta on siis kyse myös Graniittimiehessä.

kivinen_polku”Ihmisliejuun lyötiin tämän kaupungin perustukset”

Klaran minämuotoinen päiväkirjakerronta vaihtuu romaanin loppupuoliskolla useisiin kertoja- ja näkökulmavaihteluihin. 1930-luvulle tultaessa sekasorto ja ahdinko lisääntyvät tovereiden keskuudessa, kun vapaus ei ota tuulta alleen ja nuoruuden unelmissa siintänyt toivo pyyhkiytyy saastaisen veden mukana pitkin Leningradin kivisiä katuja.

”[Ä]lä sinä puhu edistyksestä kun lapset nälissään ryömivät asemille kuolemaan”, Klaran ottotytär Dunja kertoo äitinsä sanoneen. Ironia lävistää viimein utopian, joka Tom Mehrin tavoin houkuttelee, mahtailee, kaatuu seisovilta jaloilta ja nousee ylös katkeroituneena. Utopisti toimittaa pyövelin virkaa, jota ei jaksa tehdä edes sotilas. 

 ”Tätä jaksaa tehdä vain kivinen mies, graniittimies.”

”Vain tuntemaan oppiminen tuo ihmisen elämään surun menetetyistä hetkistä”, Klaraa muistutetaan Graniittimiehessä. Tuntemaan oppimista tapahtui myös lukukokemukseni aikana: tällaisten kaltaisten teosten takia rakastan kaunokirjallisuutta palavasti.

Kähkösen uutuusromaani avaa humaanisuutta ja historian kerroksellisuutta järisyttävällä tavalla: se muistuttaa lukijaa ihmisyydestä, siihen liittyvistä haavoittavista kokemuksista ja eletyistä valinnoista, jotka muutoin jäisivät menneisyyden varjoihin ja leijumaan faktoina kliinisten tietokirjojen sivuille.

Syvästi ihmettelen, jos Graniittimiestä ei näy myöhemmin syksyllä nimekkään kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla. 

Millaisia tuntemuksia ja ajatuksia Graniittimies herätti sinussa? 

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kansikuvitus: Timo Numminen
334 s. 
Otava 2014
Arvostelukappale