Äppsit, wäppsit ja äppivanhemmat
Oletteko muuten huomanneet, että jossain vaiheessa vanhempamme muuttuivat elämäntaitojen opettajista oppilaiksi?
Siis ensin oli vaihe, jossa he opettivat meidät uimaan, kalastamaan, sienestämään, ajamaan pyörällä ja mopolla, vaihtamaan auton renkaat, leipomaan joulutorttuja ja valmistamaan simaa. Syntyi vahva tunne, että he kyllä tietävät miten hommat hoidetaan.
Sitten kaksikymmentä vuotta kului kuin huomaamatta, ja äkkiä tuntuu, etteivät vanhemmat tiedä nykyhommien hoitamisesta enää yhtään mitään.
Mitä tässä oikein tapahtui?
Kun aiemmin vieraili vanhempien luona, heitä pystyi auttamaan vaikka lumenluonnilla, nurmikon leikkaamisella tai puiden pilkkomisella. Mutta nykyään on näitä äppsejä ja wäppsejä ja avuntarve on aivan toisenlaista.
Esimerkiksi kun jouluna kävin kyläilemässä vanhempieni luona, kyläilyreissuista muodostui sarja tietoteknistä ongelmanratkaisua.
Ensin oltiin äidin luona. Äiti oli saanut lahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Käyttöohjevihkonen oli englanniksi, ja laitteessa monenlaisia outoja ikoneita. Näyttökin oli kovin pieni, ja kakkuloita piti nostella otsalle moneen kertaan. Ranneke piti aktivoida netissä, mikä olisi edellyttänyt omaan sähköpostiin pääsyä, mutta ei päästy, koska aina aiemmin toiminut salasana ei sitten enää toiminutkaan. Ihmetystä herätti myös aktivointiin tarvittu usb-ajuri.
Äidin miesystävällä oli duunista saatu uusi maksukortti, jolla voi osatessaan hankkia esimerkiksi lippuja konsertteihin ja urheilutapahtumiin. Paitsi että kortilla ei voinut vain mennä ja ostaa. Ensin täytyi päästä nettiin ja siellä sivulle, johon piti syöttää pin-koodi, joka tosin oli kateissa. Koodi oli ehkä joskus mahdollisesti tullut sähköpostiin, mutta sähköpostiosoitteesta saati sen salasanasta ei oikein ollut täyttä varmuutta. Ja kun maksukorttifirmaan soitti kysyäkseen neuvoa, sai keskustelukumppaniksi vain automaattisen puhelinvastaajan.
Sitten menin käymään isäni luona, ja löysin hänet keskeltä suurta epätietoisuutta. Televisiosta oli yllättäen kadonnut kaikki kanavat, paitsi jotkut foxit ja livit, joiden isäni muuten luuli olevan yksi ja sama kanava. Meneillään oli mitä parhain television talviurheilukausi, mutta ruudusta näkyi vain halpaa amerikkalaista realitya eikä lainkaan hiihtoa ja mäkihyppyä. Siitä kehkeytyi monituntinen kanavanetsintäsessio monine kaukosäätimineen .
Seuraavana päivänä vierailtiin appivanhemmilla, ja siellä oli vielä edessä anopin iPhonen ensikäynnistys. Käyttöönotto tosin tyssäsi alkumetreille, sillä eihän se vanhan luurin sim-kortti sopinut uuteen älypuhelimeen. Lisäksi ohjelmassa oli tulostimen väripatruunan vaihto-operaatio ja tietokoneen työpöydältä mystisesti kadonneen valokuvakansion etsintää.
No, itsekin olen kyllä teknologiakehityksen edessä pelokas poropeukalo enkä pidä siitä, että kaikki muuttuu jatkuvasti.
Nyt meillä on aktiivisuusrannekkeita, maksukortteja ja kanavapaketteja, mutta lumenluonti ja puiden pilkkominen on edelleen ihan yhtä raskasta kuin ennenkin. Ei tässä digitalisaatiossa nyt ihan niin käynyt kuin toivottiin.