”Ei koskaan enää sotaa”, sanoi sotaveteraanivaari
Keskiviikkona 27.4. vietetään kansallista veteraanipäivää, joten nyt aion kertoa ainoasta tuntemastani sotaveteraanista.
Vaarini Antti oli talvisodan ja jatkosodan veteraani. Uhkapeleistä, urheilusta, näyttävistä naisista ja nopeista autoista pitänyt Antti siirtyi ajasta ikuisuuteen syksyllä 2007.
Talvisodan alkaessa Antin nimipäivänä marraskuun lopussa 1939, vaarini oli 17-vuotias. Sotaan hän sai lähteä sen ikäisenä, koska halusi rintamalle vapaaehtoisena.
”Piti lähteä kavereiden kanssa juhlimaan nimipäivää, mutta täytyikin lähteä sotaan”, vaari tapasi sanoa.
En tiedä minkälaisia 17-vuotiaat olivat vuonna 1939, mutta ainakin itse olin 17-vuotiaana ihan poika vielä, lapsi.
Ehkä sota kasvatti hänet ja ikäluokkansa nopeasti. Ehkä siihen aikaan aikuistuttiin muutenkin nopeammin, olihan Antti ollut sodan syttyessä työelämässäkin jo monta vuotta.
Nopeasta aikuistumisesta huolimatta, en pidä esimerkiksi 20-vuotiasta millään tavalla merkittävästi vanhempana kuin 17-vuotiastakaan. Antilla ja hänen ikätovereillaan ei ollut vielä oikeutta äänestää tai käydä esimerkiksi ravintolassa, mutta heillä oli oikeus tappaa ja tulla tapetuksi.
Kirjat, elokuvat, kuunnelmat ja näytelmät antavat sodasta yleensä glorifioidun kuvan. Mitä todellisuus sitten on, sen voivat tietää vain itse rintamalla olleet.
Olisin halunnut tietää ja ymmärtää enemmän. Nyt harmittaa, etten kyllin kysellyt vaariltani menneistä vuosikymmenistä ja sota-ajastakin. Oma-aloitteisestikin hän tarinoi, mutta valikoivasti.
Oltiin sitten rintamalla tai lomalla Helsingissä, vaarini sotatarinoissa tehtiin yleensä muuta kuin sodittiin. Ryypättiin, tapeltiin, riiusteltiin, kilpailtiin milloin missäkin urheilulajissa tai tehtiin sekalaisia bisneksiä. Itse ei juuri ammuttu tai tapettu, mutta joskus jouduttiin vihollisen tykistökeskitykseen.
Silloin taivaalta satoi tulta, kuolemaa ja tuttujen taistelutovereiden ruumiinosia. Siitä vaarini näki painajaisia vielä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen.
Eivätkä painajaiset koskeneet vain vihollisen tekemisiä.
”Kyllä suomalaiset tekivät ihan yhtä kauheita juttuja kuin venäläisetkin”, hän sanoi, ja kertoi sitten jutun, johon ei tässä nyt tarvitse sen tarkemmin mennä.
Sodan jälkeen hän näki entiset viholliset ihan tavallisina ihmisinä, kävi itänaapurissa lomamatkoillakin.
Isoisäni ei koskaan sanonut minulle, mitä ajatteli valinnastani mennä armeijan sijaan siviilipalvelukseen. Mutta kyllä hän sitä varmaan jossain määrin kummeksui.
Toisaalta muistan hänen keskeisimpiä ajatuksiaan olleen ”ei koskaan enää sotaa”. Sodasta haaveilevat vain ne, jotka eivät ole sitä kokeneet.
xxx
Ari Matikaisen Sota ja mielenrauha -elokuva kertoo sotiemme veteraaneista, silloisista nuorukaisista, aidon filmimateriaalin, asiantuntijahaastatteluiden ja oikeiden sota-ajalta säilyneiden kirjeiden ja päiväkirjojen kautta. Monilla meistä ei enää ole mahdollisuutta kysyä lähimmäisimmiltämme sota-ajasta, joten suosittelen lämpimästi kyseisen elokuvan katsomista. Näytöspaikkakunnat ja -ajat löytyvät elokuvan kotisivujen kautta.