Aina mun pitää... yrittää! Vasta Lordi muutti Suomen sekavan euroviisuhistorian

Kun Eurovision laulukilpailu perustettiin vuonna 1956, sen suosiota ei arvannut kukaan. Euroopan maiden laulukilpailu oli alusta lähtien menestyskonsepti, joka imi mukaansa.

Suomen Yleisradio televisioi ensimmäiset eurolaulukilpailut keväällä 1960. Suomessa kärsittiin kurkut kuivina eksotiikanjanosta, ja Eurovision laulukilpailu oli tervetullut ikkuna Eurooppaan.

Kun Laila Kinnunen nappasi ohjelmistoonsa monta menevää laulua vuoden 1960 laulukilpailusta, innostuttiin meillä: tuon iskelmälähteen äärelle on Suomenkin päästävä!

Elegantti alku

Helmikuussa 1961 järjestettiin Helsingin Työväentalon juhlasalissa ensimmäinen suomalainen euroviisukarsinta. Radion viihdeorkesterin säestyksellä kisasivat Christina Hellman, Ritva Mustonen, Kai Lind – ja Laila Kinnunen.

Vaikka edustajan valinta venyi seuraavaan päivään, oli se oikea. Suomea lähti edustamaan iskelmätaivaamme kirkkain tähti Laila Kinnunen, jonka tyylikäs Valoa ikkunassa kasvoi rakastetuksi iskelmäklassikoksi.

Kinnusen Iskelmä-lehdelle kirjoittaman matkapäiväkirjan perusteella Kinnunen ja kapellimestarimme George de Godzinsky olivat kuin kotonaan Cannesin kansainvälisessä tunnelmassa. Suomen ensiesiintyminen oli elegantti. Sijoituskin 16 maan kilpailijoiden joukossa oli 10.

Suomi oli nyt osa Eurooppaa.

Nollakerhoon

Seuraavana vuonna kotimaisessa karsinnassa kisasivat muun muassa Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola, joka ehti samana keväänä osallistua myös Länsi-Saksan karsintaan. Suomessa oltiin auki maailmalle ja edustusmatkalle valittiin 16-vuotias laulajalupaus Marion Rung.

Laulajan ihastuttava itsevarmuus ja Tipi-tiin keväinen raikkaus hurmasivat yli kielimuurien. Kansainvälisessä loppukilpailussa saavutettu seitsemäs sija ihmetytti suomalaisia. Jälkikäteen arvioituna Marionin upea suoritus olisi antanut aihetta kärrynpyöriin, mutta niiden sijaan alkoi meillä kuulua ensimmäisiä soraääniä: miksi emme menesty paremmin?

Armoton euroviisutodellisuus näyttäytyi jo seuraavana vuonna, kun Suomi sai kisassa ensimmäisen nollansa. Laila Halmeen Muistojeni laulu ei herättänyt toivottua vastakaikua eurooppalaisessa yleisössä. Laihana lohtuna myös Ruotsi jäi kilpailussa pisteittä, ja heillä oli sentään edustajanaan itse Monica Zetterlund.

Vaikka laulukilpailu osoitti haastavuutensa, oli euroviisukärpänen puraissut urheiluhenkistä Suomen kansaa. Tapahtumassa haluttiin pysyä mukana, sillä jo Finland-sanan mainitsemisen kansainvälisessä tv-lähetyksessä katsottiin olevan hyvää mainosta. Suomella uskottiin olevan kaikki edellytykset menestykselle, etenkin kun meillä oli jo vuonna 1965 ”varman voiton” avaimet käsissämme: karsinnan yleisöäänestyksen voitti ylivoimaisesti Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa -letkajenkka, mutta edustustehtävä annettiin Viktor Klimenkolle ja dramaattiselle kappaleelle Aurinko laskee länteen.

Valinnalla kunnioitettiin hieman aiemmin menehtynyttä Reino Helismaata, jonka viimeisiä sanoituksia Aurinko laskee länteen oli. Kaunis ajatus ei kantanut kilpailussa. Suomi jäi loppukilpailussa pisteittä. Voiton vei Luxemburgin varsin katrihelenamainen France Gall ja euro-letkajenkka Poupée de cire, poupée de son. Minne tuuli kuljettaa -hitin säveltänyt Toivo Kärki repi syystäkin tukkaansa oman vastaanottimensa ääressä.

Keskitien kulkijoita

Letkajenkkaskandaalin jälkimainingeissa Suomi jaksoi sitkeästi yrittää, vaikka se alkoi menestystä metsäs-täessään polkea paikoillaan.

Onnistuneetkaan euroiskelmät (Playboy, 1966) eivät saavuttaneet 10. sijaa kummempaa tulosta. Kun seuraavan kerran jäimme viimeiseksi (Kun kello käy, 1968), ei se enää satuttanut samalla tavalla. Lehdistössä alettiin ymmärtää kisan luonne: eurooppalaisen musiikin supertähdet kasvoivat jossain muualla kuin Suomessa.

Kun vuoden 1969 kansainvälinen loppukilpailu päättyi skandaalimaisesti neljän maan yhteisvoittoon, boikotoi Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden ja Portugalin kanssa seuraavan vuoden kilpailuja. Koska tapahtuman mainos- ja viihdearvo oli ylittämätön, olimme seuraavana vuonna jälleen innolla mukana.

Valon pilkahduksia

Suomalainen huippuhetki koettiin vuoden 1973 loppukilpailussa, kun toistamiseen edustajaksi valittu Marion Rung väläytti kansainväliset kriteerit täyttävän artistin loistoa.

Yhdeksässä vuodessa suloisesta teinitytöstä täysveriseksi viihdeammattilaiseksi kasvanut Marion lauloi Luxemburgissa Rauno Lehtisen Tom tom tomin englanniksi ja saavutti kuudennen sijan.

Säteilevä Marion ja kielisääntöuudistus siivittivät 1970-luvun viisuesittäjämme hyvään iskuun. Vuoden 1974 voittaja Abba toi euroviisuihin mukaan rockin, ja sehän sopi Suomelle erinomaisesti.

Vuosien 1974 ja 1975 edustajamme Carita Holmström ja Pihasoittajat edustivat uudentyyppistä euroviisua, iskelmämuotista vapaata pop-musiikkia. Fredin Pump pump vapautti suomalaiset suorastaan riehakkaiksi ja Monica Aspelundin legendaarinen Lapponia vakiinnutti Suomen sijoitukset 10. sijan tienoille. Kultainen ajanjakso osoitti, että meiltäkin löytyy osaamista, kun asiat tehdään hyvällä itsetunnolla ja aidolla esiintymisen palolla.

Vuosikymmen huipentui Jerusalemiin 1979, jossa Katri Helena esitti veret seisauttavan klassikkoviisunsa Katson sineen taivaan. Kukaan ei enää edes muista, että laulun sijoitus loppukilpailussa oli 14. Laulu tulee soimaan suomalaissydämissä ikuisesti.

Pölyt pois

Viattomuuden aika päättyi 1980-luvun koittaessa, kun tiedostavuus alkoi tunkea viisulavalle. Suomessakin vanhoja kaavoja tomutettiin, kun uusi lauluntekijöiden polvi otti vallan.

Suomi tuhlasi paukkujaan sekä inter- että euroviisuihin. Länsi-Euroopan euroviisuissa Vesa-Matti Loirin Huilumies jäi viimeiseksi, kun itäeurooppalaisen Sopotin festivaalilla loistanut Marion kahmi kultaa.

Sinnikkäästi lännen yhteyteen hamunnut Suomi intoutui lähettämään euroviisuihin kaksikin brittiläisen Jim Pembroken sävellystä, vuonna 1981 Riki Sorsan Reggae Ok:n ja 1982 Kojon Nuku pommiin. Näillä rock-esityksillä luotiin pohjaa Suomen maineelle omalaatuisena musiikkimaana.

Kojon saavuttama nolla pistettä oli jo aikamoinen saavutus 18 maan kilpailussa. Ja se kirkuvan punainen nahka-asu muistetaan maailmalla edelleen.

Itsensä marginaaliin ajanut Suomi joutui kääntämään kurssinsa takaisin iskelmän pariin. Ryhtiliikkeen seurauksena syntyi sellainenkin klassikko kuin Kirkan Hengaillaan. Aika loi myös uuden euroviisusäveltäjän: nuoren Petri Laaksosen kynästä syntyi kaksi väkevää klassikkoa, Sonja Lumpeen Eläköön elämä ja Vicky Rostin Sata salamaa. Näillä esityksillä löysimme itsemme jälleen kisassa yleensä 10. sijan seutuvilta.

Todellinen jättipotti antoi edelleen odottaa itseään, vaikka lähellä sitä käytiin. Värikkään 80-luvun huipensi Anneli Saaristo ja Matti Puurtisen Härmä-flamenco La dolce vita, joka toi vuonna 1989 seitsemännen sijan. Saariston elämänmakuinen karisma onnistui ylittämään kieli- ja kulttuurirajat. Seitsemäs sija 22:n maan kisassa suomeksi lauletulla laululla on hämmästyttävän hieno suoritus.

Vääränlaisia vokaaleja

Seuraava vuosikymmen irrotti euroviisumusiikin entistä kauemmas arkitodellisuudesta. Kuohkeat tukkalaitteet ja korkeuksiin kohoavat olkatoppaukset veivät kisassa päähuomion.

Se oli Suomen onni, sillä edustussävelmistämme ei ole paljon kerrottavaa jälkipolville. Kun laulut oli kilpailusääntöjen mukaan laulettava taas maan virallisella kielellä, keskityttiin meillä sanoituskikkailuihin kokonaisuuden kustannuksella.

Vuoden 1990 edustuslaulumme laulettiin ruotsiksi. Vuonna 1992 Pave Maijasen Yamma-yamman sanoitus rakennettiin niin, että siinä olisi mahdollisimman paljon kansainvälisiltä kuulostavia sanoja. Hectorin tekstissä seikkailivat ”stadion”, ”radio”, Sinatra ja John Lennon. Suomi jäi kilpailun viimeiseksi jo seitsemännen kerran.

Kun seuraavan vuoden edustustehtävä osui Katri Helenalle, sai hän laulettavakseen Jukka Saarisen tekstin Tule luo. Tekstin ansioksi katsottiin se, ettei siinä ollut yhtäkään y-, ä- tai ö-vokaalia. Kävi luonnollisesti ilmi, etteivät nuo kartetut vokaalit olleet Suomen menestyksen tiellä. Suomi saavutti sijan 17.

Vuonna 1994 Suomi ei totisesti jäänyt seinäruuduksi, vaikka sijoitus olikin jälleen häntäpäässä. Yli-Torniosta suoraan koko Euroopan tietoisuuteen pelmahtaneet CatCat -siskokset Katja ja Virpi Kätkä astuivat Dublinin viisulavalle korsettiasuissa, jotka ikuistuivat katsojien verkkokalvoille. Tyttöjen tavoitteena oli ollut kerätä mahdollisimman paljon mediahuomiota, ja tässä kieltämättä onnistuttiin.

Välivuosia

Euroopan 1990-luvun muutokset muuttivat myös laulukilpailua. Eurooppaan syntyi uusia maita, jotka halusivat kansainväliseen musiikkitapahtumaan kertomaan olemassaolostaan.

Ylitarjonnan vuoksi huonoimmin menestyneet maat joutuivat seuraavaksi vuodeksi jäähylle. Näin Suomi osallistui vain joka toinen vuosi. Vaikka valmistautumisaikaa oli, ei meillä enää tosissaan sytytty haasteelle.

Kuvaavaa on, että esimerkiksi Jari Sillanpään vuoden 2004 edustuslaulu Takes 2 to tango löysi todellisen kotinsa vasta vuosia Istanbulin finaalin jälkeen Seinäjoen Tangomarkkinoilla, jossa sitä esitetään suomenkielisenä versiona nimellä Hulluna tangoon.

Lordi muutti kaiken

Juuri kun oli kuviteltu, että kaikkea oli kokeiltu, tapahtui kummia.

Kuten pitkäaikainen euroviisuselostaja Sanna Kojo Radio Suomen viisulähetyksessä kuvasi, tuli apu ”kadonneilta mantereilta, sieltä maan alta, ulkoavaruudesta… jostain inhimillisen maailman ulkopuolelta.” Etukäteen laajalti paheksuttu monsterirock-yhtye Lordi levitti Ateenan lavalla synkät siipensä ja teki viisuhistoriaa: Suomi voitti Eurovision laulukilpailun ja saavutti vielä viisukisan piste-ennätyksen, 292 pistettä.

Euroviisut, joita kukaan ei enää tässä vaiheessa tunnustanut vapaaehtoisesti seuraavansa, olivat yhtäkkiä koko kansan viihdettä. Yksi jos toinen tunnustautui pitkän linjan euroviisufaniksi, ja pääministerikin hakeutui valokuvaan hirviöiden kanssa. Vaikka tyylipuhdasta euroiskelmää emme vieläkään oppineet tekemään, oli Suomi 45 vuoden yrittämisen jälkeen lunastanut paikkansa Euroopassa.

Vapaat vuodet

Lordin viisuvoitto vapautti suomalaiset voittamisenpakosta ja lordinjälkeinen euroviisuhistoriamme hakeekin vertaa sekavuudessaan.

Viime vuosina Suomi on lähettänyt kilpailuun suomenkielistä kansanmusiikkia, suomenruotsalaista laulelmaa, pitkätukkaheviä ja elektronista tanssimusiikkia.

Kukaan ei enää puhu euroviisujen yhteydessä Suomen mainostamisesta.

Toki myös euroviisujen asema kevyen musiikin suurtapahtumana on muuttunut, mutta myös suomalaiset ovat muuttuneet. Nyt voimme esitellä Euroopalle ilmiöitä eleganttien tanssisalien ulkopuolelta, kuten tänä vuonna, kun lavan valtaa kisan historian ensimmäinen kehitysvammaisten muusikoiden yhtye Pertti Kurikan Nimipäivät punkhenkisellä kappaleellaan Aina mun pitää.

Tapahtui viisulavalla mitä hyvänsä, meillä on aina Lordi.