”Hyödyllinen idiootti”, toteaa Eduskunta-näytelmien ohjaaja Susanna Kuparinen Juha Sipilästä

Kuparinen uskoo, että leikkauslistojen jälkeen kaduilla räjähtää.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Meitä suomalaisia on vain kuusi miljoonaa. Meidän täytyy pitää kiinni joka ainoasta tyypistä ja tiristää ulos kaikki mahdollinen luovuus.”

Kuparinen uskoo, että leikkauslistojen jälkeen kaduilla räjähtää.
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Teos oli triptyykki, kolmiosainen tussityö. Luultavasti se haisi vielä hiukan tinneriltä, kun lukiolaistyttö esitteli sen kuvaamataidon tunnilla.

Teoksen aiheena oli syntymä. Viimeisessä kuvassa vastasyntynyt lapsi kuristi äitiään.

Sijaisopettajan mielestä teos oli järkyttävä. Hän ei suostunut arvioimaan sitä lainkaan.

Tyttö suuttui ja keskeytti opiskelunsa Lahden kuvataide- ja musiikki-lukiossa.

”Tuli taiteellisia erimielisyyksiä”, tarinan tyttö, Susanna Kuparinen, 41, naurahtaa nyt. ”Suhtauduin taiteen tekemiseen vakavasti jo silloin.”

Viimeiset kahdeksan vuotta Kuparinen on tehnyt hiukan toisenlaisia kolmiosaisia teoksia, Valtuusto-trilogian Helsingin Ylioppilasteatteriin ja Eduskunta-sarjan Ryhmäteatteriin.

On niistäkin moni järkyttynyt.

Hyödyllinen idiootti

On meneillään Eduskunta III -näytelmän toinen esitysviikko, ja Ryhmä-teatterin katsomo on täynnä.

Toimittajat referoivat näytelmässä kiimaisesti Juha Sipilästä kirjoitettua kirjaa. Yleisö herkeää nauruun, kun näyttelijä Martina Myllylä alkaa hiplata itseään kertoessaan, miten Sipilä tapasi vaimonsa kesäleirillä.

Toimittajien kiimakohtaus on näytelmän hauskimpia ja keveimpiä. Mutta kun käsittelyyn tulevat julkisen talouden suunnitelma tai hallintarekisteri, katsojalta vaaditaan tarkkaavaista etunojaa.

Kuparisen näytelmät ovat journalistista dokumenttiteatteria: käsikirjoitukset koostuvat pääosin poliitikkojen ja muiden vaikuttajien autenttisista, todellisista puheista ja haastatteluista sekä dokumenteista, kuten kokouspöytäkirjoista.

Lavalla nähdään esimerkiksi kuntopyörää polkeva, liikalihava Osmo Soininvaara ja työttömän perään haulikolla ampuva Lauri Ihalainen. Päätösosassa esiintyvät muun muassa tyhjyyttään kumiseva Juha Sipilä, aatteensa kadottanut Erkki Liikanen ja virkamiesten jyräämä Antti Rinne.

Sipilä jää näytelmässä etäiseksi hahmoksi, joka puhuu ennen vaaleja yhtä ja pääministerinä toista.

Kuparinen pitää Sipilää tietämättömänä ja osaamattomana johtajana, jonka takaa kurkistelevat keskustan oikeistoliberaalit, kuten Olli Rehn.

”Sipilä on heille hyödyllinen idiootti. On aivan ällistyttävää, mitä nyt tapahtuu. Posketonta tämä valheiden määrä.”

Kuparinen ei ole tottunut laimentelemaan sanomisiaan. Mutta on häntä itseäänkin nimitelty esimerkiksi kylähulluksi. Siitä hänelle tulee mieleen lähinnä Neuvostoliitto, jossa vallitsevan hegemonian haastajat leimataan mielenvikaisiksi.

Toisaalta Kuparista on kannustettu ja kiitetty. Suurin tunnustus lienee opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä Suomi-palkinto.

Yksinhuoltajan tytär Lahdesta on noussut suomalaiseen kulttuurieliittiin.

Mummon muisto

Kuparinen on usein maininnut esikuvakseen äidinäitinsä, kymmenisen vuotta sitten edesmenneen Heleena Arolan.

Mummo hoiti maailmalle kuusi lasta, kirjoitti ylioppilaaksi yhtä aikaa esikoispoikansa kanssa, opetti työväenopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta, toimi demarien kunnanvaltuutettuna 25 vuotta ja oli perustamassa Lahden ensimmäistä ensi- ja turvakotia.

”Mummo on edelleen mun joka päivässä mukana. Hän oli hieno esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi vaikuttaa monen ihmisen elämään. Senkaltaiset ihmiset rakensivat tämän maan eivätkä ikinä valittaneet veroista”, Kuparinen sanoo.

”Kovia aikoja eläneet ihmiset tietävät, ettei filantropia voi toimia hyvän tahdon varassa vaan sen pitää olla sisällä rakenteissa.”

Kuparisen omat kovat ajat koittivat, kun hän muutti Helsinkiin kirjoitettuaan ylioppilaaksi Tampereen iltalukiosta. Opiskelupaikkaa yliopistosta ei irronnut. Elettiin 1990-luvun lamaa, töitä ei ollut.

Sosiaalitoimisto eväsi toimeentulotuen, kun Kuparinen erehtyi kertomaan pienestä apurahasta, jonka oli saanut ensimmäisen ohjauksensa tilavuokraa varten. Työtön ei olisi saanut tehdä mitään.

Kuparisen sanoin yhteiskunnan viesti aikuistuvalle nuorelle oli ”painu vittuun”. Siksi hänestä tuntuu erityisen pahalta nyt, kun historia näyttää toistavan itseään.

”Mitään ei ole opittu. Nyt on sama tilanne, ja taas ruvetaan syyttämään omia kansalaisia laiskoiksi ja tyhmiksi. Syyllistetään rakenteiden ja suhdanteiden ongelmista tavalliset suomalaiset nuoret, naiset, eläkeläiset ja muut, että he ovat taakka ja rasite.”

Kuparinen pääsi kolmannella yrittämällä Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle. Sitä ennen hän oli jo hankkinut kannuksia Voima-lehden toimittajana.

Laman tuottama arvottomuuden tunne katosi kuitenkin vasta, kun hän teki ensimmäisen Valtuusto-näytelmänsä Ylioppilasteatterille vuonna 2008.

Näytelmä näytelmältä maine kasvoi. Kehä Kolmosen ulkopuolellakin Kuparisen kasvot tulivat tutuiksi, kun ne ilmestyivät tv:n Pressiklubissa.

Ministeriön pyövelit

Santtu Karvosen näyttelemä Antti Rinne yrittää epätoivoisesti saada hallintarekisterilain uudistetuksi siten, että Suomi saisi edelleen säilyttää osakeomistukset julkisina. Valtiovarainministeriön mustahuppuinen virkamies sytyttää kuitenkin Rinteen esityksen tuleen.

Ministeriön virkamiehet esiintyvät Eduskunta-näytelmissä kasvonsa peittäneinä pyöveleinä.

Peittoon jäävät myös heidän motiivinsa. Niitä Susanna Kuparinen on yrittänyt ymmärtää jo monta vuotta.

”Miksi VM ajaa sellaisia hankkeita, jotka pienentävät meidän verokertymää? Olen kysynyt tätä asiaa ihan helvetin monelta tyypiltä.”

Kuparinen sanoo ottaneensa viimeiseen Eduskunta-näytelmäänsä tarkoituksella sellaisia aiheita, jotka edelleen painavat häntä, kuten hallintarekisterilaki ja valtiovarainministeriön valta.

Kolmas sellainen aihe on demarit.

Kuparinen kaihtaa nimensä liittämistä mihinkään puolueeseen, ja hän on näytelmissään kritisoinut poliitikkoja oikealta vasemmalle. Puheista voi kuitenkin päätellä, että hän on vapaan mutta säännellyn markkinatalouden kannattaja. Siis demari?

”Eikös me kaikki suomalaiset olla vähän demareita”, Kuparinen vastaa hiukan vaivaantuneena.

Rinteen lisäksi näytelmässä ääneen pääsevät Jutta Urpilainen sekä Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen, jolle on omistettu kokonainen oma osio. Liikanen heittelee kalajuttuja Saimaan rannalla ja välttelee kysymyksiä siitä, miksi hän ajaa niin voimakasta leikkauslinjaa.

Kuparinen on sitä sukupolvea, joka muistaa Liikasen tulisena tasa-arvon puolestapuhujana 1980-luvulla.

”Nyt hän on olevinaan vain talousmies ja ajaa miljardiluokan leikkauksia, vaikka hänen on pakko tajuta, mitä siitä seuraa.”

Sen sijaan perussuomalaisille Kuparinen jättää näytelmässään vain yhteen ääneen huutavien statistien roolin. Perussuomalaiset tai maahanmuuttokeskustelu eivät kiinnosta häntä aiheena. Tärkeämpää on, mikä on johtanut siihen, että ihmiset hyökkäävät heikompien kimppuun.

”En pidä mitenkään ihmeellisenä sitä seikkaa, että valtavien leikkauslistojen jälkeen kadulla todellakin räjähtää. Kun luodaan pelon ilmapiiri, me alamme heti repiä toisiamme ikävästi kappaleiksi.”

Kollektiivinen rikos

On vielä ainakin yksi asia, joka on jäänyt painamaan Susanna Kuparista: toukokuussa 2012 murhattu kahdeksanvuotias tyttö.

Näytelmässä kuullaan tapauksesta nostettujen virkavirhesyytteiden esitutkintamateriaalia. Asiaa käsitellään viimeisenä, ja tavallaan se kokoaa yhteen kaiken, mitä sitä ennen on kerrottu. Lastensuojelun leikkaukset ja Helsingin sosiaalitoimen alibudjetointi olivat pitkään tiedossa.

”Se oli kollektiivinen rikos. Ei tiedä, olisiko mikään auttanut, mutta se on varmaa, että meiltä puuttui ihan liikaa resursseja.”

Näytelmän lopuksi Susanna Kuparinen astelee lavalle Noora Dadun näyttelemänä. Dadulle on muotoiltu näkyvä vatsakumpu.

Se johtuu siitä, että Kuparinen on raskaana.

Kuparisen yksityiselämästä on turha udella enempää. On kuitenkin kuvaavaa, että hän tuo raskautensa esille näytelmässä, koska se on vaikuttanut hänen valintoihinsa. Saman periaatteen mukaisesti ohjaaja vaatii minua kertomaan tässä jutussa, että olen osallistunut hänen ja hänen käsikirjoitusparinsa Jari Hanskan vetämään dokumenttiteatterityöpajaan.

Rehellisyys on Kupariselle ehdottoman tärkeää, ja epärehellisyydestä syyttäminen loukkauksista pahin. Perhetilanteestaan hän kuitenkin vaikenee.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Kuparinen ajattelee oman lapsensa tulevaisuudesta tässä maassa. Mutta tavallaan hän on vastannut siihen jo aiemmin puhuessaan valtion leikkauspolitiikasta:

”Meitä on vain kuusi miljoonaa. Meidän täytyy pitää kiinni joka ainoasta tyypistä ja tiristää heistä ulos kaikki mahdollinen luovuus. Tiristää hellästi.”

X