Imatralla surmattujen toimittajien kollega ja ystävä: Merkillinen kylmyys nousi ruumiiseen aavistuksen varmistuessa todeksi

Sanomalehden valokuvassa on kynttilämeri ravintolan edustalla lumisella kadulla. Ihmiset ovat olleet kirkossa hartaustilaisuudessa, ja sosiaali- ja terveyspiiri järjestää kaupunkilaisille kriisiapua. Ulkomaita myöten tiedotusvälineillä on kerrottavanaan hirvittävä uutinen Suomesta.

Herätys sunnuntaiaamuun on ollut kolkko. Uutiset ovat kertoneet, että Imatran kävelykadulla Vuoksenvahti-ravintolan edustalla 23-vuotiaan miehen ampumiin luoteihin on puolen yön aikaan kuollut kolme naista.

”Toivottavasti ystävät eivät eilen teatteriretkemme päätteeksi olleet Vuoksenvahdissa jatkoilla”, on ensimmäinen ajatus.

Suomen vanhin sanomalehtimiesyhdistys, 103-vuotias Itä-Suomen sanomalehtimiesyhdistys Issy, järjesti lauantaina teatterimatkan Helsinkiin bussilastilliselle toimittajia.

Tunnelma on ollut iloinen ja hilpeä niin kuin aina yhdistyksen retkillä. On keskusteltu Sipilä-gatesta, annettu hyvä arvosana Kansallisteatterin esitykselle ja syöty Porvoossa erinomainen illallinen.

Paluumatkalla suurin osa meistä matkalaisista jäi bussista Lappeenrannassa, ja loput saapuivat Imatralle kello 23:n tienoilla.

Imatralla bussista jäivät pois myös Anne ja Katri, Issyn hallituksen pitkäaikaiset jäsenet. Anne viini- ja ruoka-asiantuntijana oli itsestään selvästi se, jolta oli kysytty mielipide teatterimatkan ravintola-, ruoka- ja viinivalintoihin.

Ajatus kollegoiden ja ystävien mahdollisesta joutumisesta veriteon uhriksi hiertää mielen pohjalla, mutta psyyke kääntää asian lohdulliseksi: se olisi liian hirveä sattuma, uhrit ovat todennäköisesti aivan muita ihmisiä.

Ystävän hätäinen tekstiviesti herättää sunnuntaina päivällä lohdullisuuden tunteesta. Hyvä luoja, ei kai sittenkin…

Poliisin tiedotustilaisuudessa kertomat uhrien syntymävuodet täsmäävät. Merkillinen kylmyys nousee pintaan.

Vihdoin kollega Imatralta varmistaa aavistuksen: kyllä, kaksi toimittajakollegaamme ja -ystäväämme olivat uhrien joukossa.

Myös kolmas uhri oli toimittajan työn kautta puolituttu ihminen, Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hän oli hyvä haastateltava, vastasi avoimesti kysymyksiin ja suhtautui mukavan rempeästi itseensä ja muihin.

Tulee pakko puhua asiasta. Kansallisteatterin edellisiltana yhdessä nähty näytelmä Sumu on tässä ja nyt, painavana ja painostavana.

Ystävien kesken käydään läpi epätodellisia ja -uskoisia tuntemuksia ja mietitään, miten ehkä voisimme auttaa uhrien omaisia.

Kaikki surunvalittelut kuulostavat typeriltä ja banaaleilta. Omassa mielessä jäytää paha olo, mutta on aivan mahdotonta kuvitella mitä painajaista kuolleiden omaiset elävät.

On hyvä, että sunnuntai on täynnä ohjelmaa ja konkreettista tekemistä. Niin kauan kuin mekaanisesti siirtää kirjoja muuttolaatikosta hyllyyn ystävän uudessa kodissa, järkensä menettänyt maailma muka tulee taas järjestykseen.

Televisio näyttää päivän mittaan suoraa lähetystä Imatralta, ministeri arvioi tapahtunutta ja asiantuntijat pohtivat murhaajan motiiveja sekä sitä, voisiko tällaisia jotenkin välttää. Viisi minuuttia riittää, tuntuu paremmalta olla pois television luota.

Toimittaja elää uutisista ja ahnehtii niitä. Mutta kun järkyttävä uutinen tulee lähelle, asiallinen ja ammattitaitoinenkin uutisointi tuntuu kylmältä: ihan kuin rauhallisesti esiintyvät toimittajakollegat televisioruudun takana eivät alkuunkaan ymmärtäisi, että nyt ei ole kysymys keistä hyvänsä uhreista.

Internetin keskustelupalstoilla velloo mielipuolisia tarinoita uhreista, ampujasta ja motiiveista. On parempi pysytellä kaukana myös niistä.

Kuolemanrangaistus ei tutkitusti vähennä rikollisuutta tai paranna rikollista. Mutta mielessä käy kostonhimoinen ajatus: jos ampuja olisi tässä edessäni nyt, niin… Mutta mikään ei toisi enää kollegoita takaisin.

Poliisin syrjäytyneeksi ja mielenterveysongelmaiseksi luonnehtimalla ampujalla on rankka väkivalta- ja omaisuusrikostausta. Nyt hän on myös moninkertainen tappaja. Mitähän murhaajassa kuoli, kun hän toteutti tekonsa?

Henkirikoksillaan ampuja tuhosi myös oman ja perheensä elämän. Jossain ovat hänen vanhempansa ja ehkä sisaruksensa. Heidänkään elämänsä ei enää palaa ennalleen.

Ainakin hetken aikaa yhteiskunnassa käy keskustelu siitä, miten tällaiset teot voitaisiin estää.

Kaikki vanhat kliseet, jotka muuten kuulostavat kuluneilta fraaseilta, ovatkin yhtäkkiä totta.

”Suurin suru on sanaton.”

”Ei päivää tiedä, ei hetkeä kukaan.”

Maailma on peruuttamattomalla tavalla erilainen kuin ennen. Perheenjäsenille ja omaisille suru on kaikkein musertavin, mutta väkivaltainen ja liian aikainen kuolema ulottavat laineensa myös perheen ulkopuolelle. Työyhteisössä on yhtäkkiä outoa tyhjää tilaa, sanomalehtimiesyhdistyksen hallituksessa on kaksi tyhjää paikkaa ja ystäväpiiristä puuttuu kaksi ihmistä.

Miten ihmeessä muka menemme tästä eteenpäin? Miten monta kertaa vielä ajattelemme, että Anne olisi osannut tämän asian kaikkien parhaiten tai että olisipa Katri nyt tässä eloisan naurunsa kanssa.

Facebookiin ei tule enää yhtään Katrin lämminhenkistä päivitystä kallisarvoisen perheen askareista, eikä ironian mestari Anne enää koskaan ilahduta terävillä huomioillaan.

Emme koskaan enää lähde yhdessä yhdistyksemme syntysijoille Viipuriin, emme istu yhdessä kokouksissa emmekä ihmettele työ- ja yksityiselämän kiemuroita.

Emme enää koskaan halaa läksiäisiksi.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.

Ajattele: miten erikoinen kokemus

Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Eeva Kilpi

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Itä-Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen varapuheenjohtaja.