Auton alle jääneestä ketusta syntyy eettinen turkis

Tienpenkassa lojuu taas yksi auton alle jäänyt kettu. Tämän ketun turkki ei mene hukkaan, vaan se saa kunniakkaan jatkon muotisuunnittelija Marita Huurinaisen käsissä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Suomessa jää vuosittain auton alle noin 7 500 punakettua. Raadonsyöjät syövät niiden lihat, mutta kauniit turkit menevät useimmiten hukkaan.

Tienpenkassa lojuu taas yksi auton alle jäänyt kettu. Tämän ketun turkki ei mene hukkaan, vaan se saa kunniakkaan jatkon muotisuunnittelija Marita Huurinaisen käsissä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna Puhto

Ketun jäljet päättyvät lumisen tien penkkaan. Kettu itse makaa hengettömänä pientareella vähän matkan päässä. Lumikiteet kimaltelevat sen punaisessa turkissa, kuono on kuiva ja kylmä.

Repolainen heitti henkensä, kun lähti ylittämään tietä yön pimeinä tunteina. Auto ajoi sen päälle.

Liikenteessä ja muissa onnettomuuksissa kuolee Suomessa noin miljoona luonnonvaraista eläintä joka vuosi. Niistä kettuja on noin 7 500. Tälle ketulle törmäys ei kuitenkaan ole maallisen taipaleen päätepiste.

Kuolemasta alkaa ketun uusi elämä.

Vain kaksi kerääjää

Ensimmäinen etappi kohti uutta elämää on se, kun Jari Luoma huomaa ketun.

Sastamalassa asuva Luoma työskentelee Luonnonturkisyhdistyksen leivissä. Hän on turkisneuvoja ja -kouluttaja ja osaa nylkemisen harvinaiseksi käyneen taidon.

Luoma nylkee riistaa, jota metsästäjät ympäri Suomen hänelle toimittavat. Sen lisäksi hän keräilee teiden varsille kuolleita eläimiä.

Luoma tietää itsensä lisäksi vain yhden toisen henkilön, joka kerää ammattimaisesti auton alle kuolleita turkiseläimiä. Tämä toinen asuu lähellä Hämeenlinnaa, varsinaisen apajan ääressä. Siellä päin Tampereen moottoritielle kuolee paljon pienriistaa.

Luoman piharakennuksen lattialla lepää tienposkesta löydetyn repolaisen lisäksi kaksi muutakin kettua. Pakkasessa hänellä on muutama metsästäjiltä saatu ketun raato lisää. Niitä hän ei kuitenkaan nylje tänään, sillä pakastettu kettu sulaa monta päivää ennen kuin sitä voi työstää.

Ketunlihat Luoma käyttää haaskoina.

Kaikki käytetään

Metsästystä itsekin harrastavan Luoman mielestä saaliista on käytettävä kaikki hyödyksi. Turkkia tosin voi hyödyntää vain tuuhean talvikarvan aikaan eli lokakuun lopusta maaliskuuhun.

”Turha tappaminen on epäeettistä. On hienoa, että metsästäjät toimittavat raadot nyljettäväksi. Näin turkki ja lihat tulevat käyttöön. Muuten ne menevät usein hukkaan”, Luoma sanoo.

Kettu on Luoman mielestä hienoin metsästettävä eläin. Se on viekas ja ovela, naruttaa helposti koiraa ja kokenutta metsämiestä.

Lumijälkien perusteella Suomen kettukanta on syksyisin noin 150 000 yksilön vahvuinen. Kettukannasta metsästetään talven aikana 40 prosenttia, noin 60 000 kettua.

Luomalle tuodut ketut ovat harvoja, joiden turkille käy hyvin; se saa arvoisensa elämän.

Kettu pääsee nahoistaan

Luomalla ei mene yhden ketun nylkemisessä varttia kauempaa.

Hän tekee pitkittäisen viillon takatassujen pituudelta ja riisuu takaraajat nahoistaan.

Sitten Luoma laittaa ketun roikkumaan takajaloistaan pää alaspäin. Hän vetää pörheän häntäkarvan irti karvan sisällä olevasta rustosta. Riisuttuna ketun häntä näyttää siimalta, rotan hännältä.

Seuraavaksi Luoma riisuu ketun nahastaan vetämällä turkin ketun yltä.

Pään kohdalla hän käyttää terävää puukkoa kuin kirurgi veistään.

”Silmät ovat vaikeimmat”, hän sanoo.

Kun nahka on irti pään kiinnikkeistä, turkki on helppo vetää kokonaan irti ketusta.

Karvaton kettu on laiha kuin vinttikoira. Se päätyy pakastimeen.

Turkki kääntyi nyljettäessä nurin päin, nahka päälle, karvat sisälle. Luoma pujottaa putkilomaisen ketunturkin nylkytukin päälle ja kaapii nahkapuolelta rasvan ja kalvot irti.

”Kun tämän tekee hyvin, turkki säilyy hyvänä.”

Lopuksi pitkulainen nahka naulataan taanaan eli kuivauslautaan kuivumaan. Lauta estää nahkaa menemästä kuivuessa kokoon.

Kettu kuivuu vuorokauden pari molemmilta puolilta. Sitten sen turkki kammataan ja takut selvitellään. Kettu on valmis matkaan.

Tässä vaiheessa ketun turkki on noin 20 euron arvoinen.

Liemestä toiseen

Kurikassa kettu saa ensimmäiseksi reikäkoodin nahkaansa. Sen tuleva elämä on nimittäin tiedossa. Luonnonturkisyhdistyksen turkit menevät Helsinkiin vaatesuunnittelija Marita Huurinaiselle.

Omistajansa nimikoodi nahassa kettu pääsee ensimmäiseksi pesulle. Tuolla se nyt pyörii kahdensadan muun punaketun ja supikoiran kanssa shampookylvyssä turkismuokkaamo Modifurin ammeessa.

”Viime vuonna kettujen turkit olivat sottaisia, vaikka yleensä vain supit ovat likaisia. Saattoi johtua vähästä lumesta. Kettu saattaa myös olla takkuinen, kun se pyörii pesäluolassaan”, Modifurin omistaja Seija Halkola sanoo.

Modifuriin tulee villiriistan nahkoja ympäri Suomea. Villisian- ja karhunnahkoja lähetetään kauempaakin. Kettuja, supikoiria, näätiä ja muuta pienriistaa täällä käsitellään vuodessa 15 000 kappaletta.

Pestystä ketusta kaavitaan loputkin rasvat irti. Sitten se pääsee turkisohentaja Pertti Kalmarin osaaviin käsiin. Kalmari hioo nahan paksut kohdat ohuemmiksi.

Seuraavaksi kettu joutuu liemeen, ensin happamaan nesteeseen pikkelöitymään, jossa nahan huokoset aukeavat vastaanottamaan seuraavaksi tarjottavan parkkihappokylvyn.

Ottaa nokkiinsa

Happokäsittelyn jälkeen nahka rasvataan ja venytetään. Sitten rasva pestään kemiallisesti pois ja kettu kuivataan.

”Luonnonturkisten kanssa edetään aina nahan ehdoilla, ajan kanssa. Se ei kestä mitään jyrkkää käsittelyä vaan ottaa sellaisesta nokkiinsa”, Halkola sanoo.

Ketunnahka pyöritetään rummussa sahanpuruissa, jotka puhdistavat karvaa. Kun purut on seulottu pois, nahka venytetään oikeaan kokoonsa.

Viimeinen silaus on lämpökäsittely, joka saa karvan kiiltämään. Samalla laitteessa pyörivän metallilieriön piikit kampaavat takut suoriksi.

Käsittelyissä vierähtää pari viikkoa. Se nostaa ketun arvon 45–50 euroon.

Nyt kettu on valmis lähtemään pääkaupunkiin.

Eettinen turkki

Idea villiturkishatusta syntyi suunnittelija Marita Huurinaisen päässä viisi vuotta sitten.

Hänen ikäistensä kaupunkilaisten keskuudessa turkikset eivät ole ko-vin hyvässä huudossa. Ensimmäisen turkistarhaiskun 90-luvulla tehneet kettutytöt ovat Huurinaisen ikäluokkaa.

Ilomantsista lähtöisin oleva Huurinainen ei itse ole mikään kettutyttö. Silti häntä askarrutti se, että luonnonvaraisten eläinten turkit jäävät jätteeksi, kun eläin tulee laillisesti metsästetyksi tai kuolee onnettomuudessa.

Syntyi ajatus villieläinten turkista tehdyistä vaatteista.

Huurinaisen turkisvaatteita ostavat yhtäältä ne, jotka vastustavat turkistarhausta ja toisaalta ne, jotka pitävät turkiksista.

”Lisään vaatteisiin näkyville lapun, joka kertoo sen olevan vapaana eläneen eläimen karvaa. Se oikeuttaa monelle turkiksen käytön. Ryhmän paine on yllättävän suuri”, Huurinainen sanoo.

Tämä pätee lähinnä Suomessa. Villieläinten turkista tehtyjä vaatteita viedään myös ulkomaille, mutta esimerkiksi Japanissa käsite villistä eläimestä on outo.

Hattu käsityötä

Sastamalan kettu lepää Huurinaisen työpöydällä Helsingin Vallilassa. Huurinainen on leikannut putkilomaisen ketunnahan auki ja naulannut sen puualustaan, nahkapuoli päällepäin.

Hän piirtää kuulakärkikynällä nahkaan viivaston. Nahka leikataan terävällä veitsellä viivojen mukaan. Lopputuloksena on kasa turkissuikaleita.

Huurinainen ompelee suikaleet käsin kiinni tekemäänsä villapipoon.

”Olen kehitellyt oman tyylini tehdä turkishattu.”

Turkissuikaleet on ommeltava pipoon nimenomaan käsin. Muuten saumoista tulee liian kovia.

Hattu valmistuu päivässä.

Tätä nykyä Huurinaisen yritys valmistaa muutaman sata turkishattua vuodessa. Kettuhattuja niistä on sata. Omin käsin Huurinainen tekee vain ensimmäiset kappaleet. Liettuassa asuvat luotto-ompelijat ompelevat loput.

Tämäkin osa valmistusprosessia oli käsityötä – tai oikeammin jalkatyötä.

”Aluksi vein turkikset heille itse matkalaukussa, mutta nykyisin ne kulkevat autorahtina.”

Kunnia ketun elämälle

Kun kettu palaa Liettuasta hattuna, se pääsee esille Helsingin keskustaan kauppakeskus Galleria Esplanadiin Marita Huurinaisen omaan liikkeeseen. Se voi tulla myydyksi myös verkkokaupan kautta.

Hatuksi muuttuneena kettu on kymmenkertaistanut rahallisen arvonsa. Se maksaa nyt 200 euroa.

Huurinainen suunnittelee myös turkisliivejä, kaulureita, boleroita, puuhkia, shaaleja ja hanskoja. Erityisesti liivit ovat tämän hetken hitti.

Myyjä Emma Virtanen asettaa hatun näytille spottivalojen loisteeseen kaupan hyllylle. Jos hyvin käy, kettu pääsee pian ihmisen päätä lämmittämään. Ehkä jopa ulkomaille.

Menipä kettu minne tahansa, se on päässyt osaksi ikiaikaista perinnettä, jossa kuolleet eläimet hyödynnetään hännäntupsua myöten. Hyvän turkin haaskaaminen olisi repolaisen elämän väheksymistä.

X