Liian sairas kotiin, ei kelpaa hoitolaitokseen – missä on muistisairaan Helenan, 88, paikka?

Hissi kilahtaa keltatiilisen kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Marja Majanen pitää ovea auki päästääkseen äitinsä Helenan, 88, rollaattorin kanssa käytävään. Sisällä asunnossa Marja taluttaa Helenan sängylle istumaan ja auttaa äitiään vaihtamaan ylle punavalkoisen pyjaman.

”Ihana olla taas kotona”, Helena Silander sanoo.

Kahden minuutin kuluttua hän ei enää muista olleensa poissa. Helena alkaa täyttää ristikkoa. Marja purkaa kassista Helenan tavarat. Likapyykki lähtee tyttären matkassa Iittalaan.

Takana on viikon jakso palvelukeskus Riihimäen Riihikodissa. Edessä taas kolme viikkoa kotihoidossa. Marja vie ja hakee äitinsä joka kerta.

Kun Marja lähtee, Helena jää muutamaksi tunniksi yksin. Kotihoitaja on tulossa myöhemmin iltapäivällä, ja Helenan poika Jukka on luvannut piipahtaa tänään.

”Kunpa äiti saataisiin ympärivuorokautiseen hoitoon. Se poistaisi ison huolen meiltä lapsiltakin. Itse ainakin säikähdän aina, jos puhelin soi kovin aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Pelkään, että äidille on sattunut jotain”, Marja sanoo.

Roskapussit eksyksissä

Keväällä viisi vuotta sitten Jukka Silander hämmästyi. Hän avasi parvekkeen oven tuulettaakseen äitinsä asunnon – ja näki parvekkeella rivin roskapusseja. Äiti toppuutteli ja sanoi aikovansa viedä roskat ihan pian.

Parin kuukauden kuluttua Jukka huomasi keittiön pöydällä avaamattoman kirjekuoren. Se oli Fortumin karhulasku.

Pankista Jukka sai kuulla Helenan irtisanoneen kaikki suoraveloitukset: lehtitilauksen, sähkölaskun, vuokran. Sen jälkeen Jukka alkoi hoitaa äitinsä pankkiasiat ja Kela-käynnit. Nyt Helenalla on diagnosoitu dementia ja Alzheimer. Verenpaine huitelee korkealla.

Kotihoitoa hän on saanut reilun vuoden ajan: aluksi hoitaja kävi kerran päivässä, nykyään kolmesti.

”En huomannut dementiaa heti. Helena osasi peittää sen hyvin”, Jukka sanoo.

Osaa hän peittää muutakin. Marjan mielestä teatteri on menettänyt parhaan näyttelijänsä. Helena, joka makaa päivät yksin sängyssä ristikkolehti hyppysissään, väittää aurinkoisesti, että elämä hymyilee.

Kun Helena saa ristikkolehden, hän huomaa heti, onko hän jo aiemmin täyttänyt saman lehden. Omaa ikäänsä hän ei muista.

Vessassa Helena osaa käydä muttei jääkaapilla. Kotihoitajien voitelemat leivät kuivahtavat yöpöydälle. Viikon lääkedosetti on pari kertaa pudonnut lattialle.

”Lääkkeistä Helena ei tajua höppälän pöläystä”, Jukka sanoo.

Eniten Jukkaa ja Marjaa huolestuttaa se, että äiti ei syö oikeastaan mitään. Lasten mielestä Helenan paikka ei enää ole kotona.

Viime joulusta asti he ovat jonottaneet äidilleen paikkaa hoivakodista.

Vaalea, kaunis nainen

Ovikello soi, ja ovi aukeaa saman tien. Lähihoitaja Svetlana Makkonen jättää kengät eteiseen ja kyselee kuulumiset.

Helena ihmettelee, kuka on tuo kaunis vaalea nainen.

Kotihoidossa työskentelevä Svetlana käy Helenan luona useita kertoja viikossa. Muistisairaiden asiakkaiden luona puhutaan yleensä samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Nytkin Svetlana vastailee Helenalle taas kerran, että on kotoisin Pietarista ja muutti Suomeen kymmenen vuotta sitten. Vaikka suomalaisesta aviomiehestä tuli ero, Svetlana päätti jäädä maahan, jossa hänen 9- ja 4-vuotiaat lapsensa ovat eläneet ensimmäiset vuotensa.

Tänä kesänä Svetlanalla on ollut uuttakin kerrottavaa: hän sai opintonsa päätökseen ja valmistui lähihoitajaksi.

Mutta nyt Svetlanan pitää annostella Helenalle lääkkeet. Päiväannos on kahdeksan pilleriä.

Helena haluaa olla hyvä hoidettava. Hän muistuttaa itselleen, että ei sovi jankuttaa vastaan. Ensin Helenasta tuntui oudolta, kun ihmiset tulivat hänen kotiinsa omilla avaimillaan.

”Enää minua ei haittaa, vaikkei olisi yöpaita kunnolla päällä. He tekevät vain työtään. Kyllä Suomessa pidetään hyvää huolta vanhuksista – vai mitä, poikani?”

Jukka on tullut vähän aiemmin ja tuonut muovikassillisen herkkuja: lohta, sipsejä ja mansikoita.

Ennen iltapalan kokkailua Jukka kaivaa takkinsa taskusta kännykän ja näyttää näytöltä kuvaa. Tunnistaako äiti?

Tunnistaahan Helena poikansa, vaikka kuva on parikymmentä vuotta vanha. Jukka sanoo olleensa silloin vielä nuori.

”Ja hyvin hoikka”, Helena täräyttää.

”Kylläpä sinä muuten oletkin lihava nyt. Mutta kuka tuo toinen mies on?”

Kuvassa Jukan vieressä poseeraa Sakke, Helenan veli.

Viisariton kello jäi pöydälle

Nyt tilanne on melko vakaa, mutta viime jouluna koko perhe säikähti. Vähän ennen joulua Helena kaatui eteisessä ja mursi oikean ranteensa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla Helena vietti kaksi viikkoa ja sai samalla lääkityksen pitkään jatkuneeseen huimaukseen.

”Parin päivän kotona olon jälkeen hän oli taas lattialla, taju pois ja ihan sekaisin”, Jukka puuskahtaa.

Sairaalareissulla Helena oli saanut virtsatieinfektion. Se vei vähäisetkin voimat. Tuli uusi sairaalareissu, kolmen terveyskeskuksen vuodeosaston kautta.

Ensimmäisestä lääkäri soitti, että Helena lähetetään kotiin, koska tulehdusarvot ovat laskeneet. Sanoin, että eihän siitä tule mitään. Niin heikossa kunnossa oleva ihminen jouluksi kotiin!

Samoihin aikoihin Jukka ja Marja alkoivat toden teolla selvittää, miten äidin saisi ympärivuorokautiseen hoitoon.

Helenan konttoristin eläke on pieni. Jukka kertoo, että kaupunki myöntäisi palvelusetelin, jonka arvo on 2 500 euroa kuukaudessa. Hoito yksityisessä hoitokodissa maksaa kuussa 4 500 euroa.

Lopulta Oitin terveyskeskuksesta kerrottiin, että kotihoidossa olevalla on mahdollisuus säännölliseen intervallihoitoon.

Nykyään Helena on joka neljännen viikon palvelukeskuksessa. Kotiin tultuaan hän on muutaman päivän virkeämpi: ei vajoa omaan maailmaansa ja jaksaa jutella hoitajien sekä lastensa kanssa.

Turvapuhelinta ja -ranneketta kokeiltiin jo viime vuonna, mutta yleensä ranneke päätyi lojumaan pöydälle. Helenan mielestä ei ollut sellaista hätää, että hänen pitäisi käyttää ihmeellistä viisaritonta kelloa.

”Ehkä ranneke ei ole tarkoitettu ihan noin muistisairaalle”, Jukka sanoo.

Kuka määrittelee kunnon?

Vuodenvaihteen sairaalakierrokselta Helena kotiutettiin, koska hänet määriteltiin riittävän hyväkuntoiseksi. Jukka muistelee, että hyväkuntoisuuden määritelmään kuului muun muassa se, että osaa pyytää vessaan.

Miten ihan oikeasti määritellään, milloin vanhus voi palata sairaalasta tai terveyskeskuksen vuodeosastolta kotihoitoon?

Riihimäen terveyskeskussairaalan ylilääkäri Eeva Kataja ja ylihoitaja Susanna Hurme kertovat, että heillä kotiuttamista ja vanhuksen kuntoa arvioi moniammatillinen tiimi, johon kuuluu myös fysioterapeutti ja mahdollisesti toimintaterapeutti. Lopullisen päätöksen tekee lääkäri.

”Kriteerit ovat yksilölliset. Fyysisen kunnon lisäksi arvioimme muun muassa muistia, mielenterveyttä ja asunnon esteettömyyttä. Jos muisti pelaa ja asunnossa ei ole esimerkiksi portaita tai kynnyksiä, vähän heikentynyt fyysinen toimintakyky ei ole ongelma, Kataja ja Hurme sanovat.

Periaatteessa kotihoitoon voi palata, kun akuutti sairaus on hoidettu ja kunto on sama kuin ennen. Joskus sairaalassaolo pitkittyy ja kunto heikkenee. Silloin voidaan joutua lisäämään palveluita kotiin.

Pirkanmaan sairaanhoitopiirin Tehyn pääluottamusmies Atte Tahvola sanoo, että etenkin erikoissairaanhoitoon päätyneen vanhuksen kunnon määrittelijäksi on tunkua.

”Kunnat ovat usein mustasukkaisia ja haluavat tehdä määrittelyn itse. Jos esimerkiksi sairaanhoitopiirin sairaalassa arvioidaan, että vanhus tarvitsee tiettyjä palveluita, kotikunta ei välttämättä usko sitä. Halutaan ottaa ihminen omaan terveyskeskukseen laitosjaksolle ja arvioida tämän kunto vasta siellä”, Tahvola sanoo.

Kun organisaatiot keskenään kisailevat siitä, kuka saa tehdä palvelutarpeen arvioinnin, vanhukselle voi aiheutua paljon hallaa. Resursseja heitetään hukkaan, ja paikanvaihdokset saattavat heikentää etenkin dementiaa sairastavan kuntoa.

Sosiaalisuus meni

Pikkuruisessa keittiössä Jukka Silander raastaa porkkanaa. Tomaatinpalat, paistettu kananmuna ja lohi odottavat jo lautasella. Jukka auttaa rollaattoriin tukeutuvan äitinsä pöytään.

”Syötkö varmasti?” Jukka ojentaa lempeästi.

”Kyllä, tottelen poikaani.”

Haarukka hivuttaa lohenpalaa lautasen reunalta toiselle. Helena juo kulauksen vettä ja nakertaa teelusikallisen kananmunaa sekä saman verran lohta. Sitten hän ei enää jaksa ja haluaa mennä sänkyyn.

Jääkaapista Jukka löytää täyden muovirasian: eilinen kasvislasagne. Tarra tomaattikeittopurkin kyljessä kertoo, että purkki on avattu viikko sitten. Keitosta on mennyt kolmannes.

Jokin sentään maistuu. Ennen Helena ei syönyt mitään epäterveellistä, nyt hän pyytää usein sipsejä. Vain ohuet Pringlesit kelpaavat.

Svetlana huikkaa heiheit eteisestä. On aika siirtyä seuraavan asiakkaan luo.

”Kuka sieltä lähti?” Helena kysyy.

Kirjahyllyssä on Antti Tuuria, Maeve Binchya ja paljon Laila Hirvisaarta. Helena muistelee päässeensä eläkkeelle kirjakaupasta. Ajatus ei ole tuulesta temmattu: nuorena hän toimi kirjakauppa-apulaisena Kokkolassa. Varsinaiset työvuotensa hän oli Keskon konttorilla kassanhoitajana.

”Helena on ollut aika boheemi, ei mikään pullantuoksuinen äiti. Helena ihmetteli, kun muut naiset hössötti- vät joulusiivouksesta. Tuskin hän edes tiesi, mikä on lattiaharja”, Jukka sanoo.

Näyttävä ja ryhdikäs nainen kulki työmatkat kävellen ja pysähtyi mielellään juttelemaan niin kaupunginjohtajalle kuin laitapuolen kulkija Pikku-Petterille.

”Eläkkeelle jäätyään Helena pyöräili parinkymmenen kilometrin lenkkejä päivittäin. Ja sitten ykskaks kaikki muuttui,” Jukka kertoo.

”On järkyttävää, kun hän on täällä tukka kampaamatta ja sänky petaamatta. Hän juttelisi hirveästi, mutta puhuttu unohtuu 30 sekunnissa.”

Kun sairaus tuli, sosiaalisuus meni. Intervallihoidossakin Helena viihtyy itsekseen − sanoo, ettei viitsi kuunnella vanhojen ihmisten puhuvan sairauksistaan.

Vaikka muisti pätkii, huumorintaju on tallella. Kun kerromme, että olemme täällä valokuvaamassa ja haastattelemassa Seuraa varten, Helena naljailee.

”Ettekö parempaa keksineet! Tulitte sitten maailman tyhmimmän vanhuksen luo.”

Mitä Jukka kaikkein eniten toivoisi äidilleen?

”Sitä, että hän saisi vakituisen paikan hoitokodissa.”