Nuorisosäätiö edisti varattomien nuorten asumista hankkimalla lomaosakkeita Alpeilta

Virkamiehet, poliitikot ja rakentajat nauttivat takavuosina maan tavasta yhteisessä alppitalossa Itävallassa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Leogangin alppikylä lähellä Zell am Seetä ja Kaprunin hiihtokeskusta on keskellä itävaltalaista lomaidylliä parhaimmillaan.

Virkamiehet, poliitikot ja rakentajat nauttivat takavuosina maan tavasta yhteisessä alppitalossa Itävallassa.
Teksti:
Ari Korvola

Kylä ei oikeastaan ala mistään, rakennuksia on vain aiempaa tieheämmässä, ja sitten viitta Leogang.

Täällä sen täytyisi olla. Ohjeen mukaan paikka on Zell am Seen naapurikunta, pieni itävaltalainen kylä.

”Perillä mäkeä ylös oikealle, 200– 300 metriä, näkymä vastakkaiselle alppirinteelle, jossa junarata”, olivat kirjalliset ohjeet henkilöltä, joka oli aikoinaan itse käynyt kohteessa.

Upouuden hiihtohissin ala-aseman kautta ylemmäs, lomaosake on pakostakin tässä: On parkkipaikka, juna kolistelee vastarinteessä, ja tuolla paikallinen ravintola kuten pitääkin. On otettava pari kännykkäkuvaa Suomeen.

Vastaus tulee nopeasti.

”Hotelli näyttää isolta, mutta parkkipaikka tutulta. 15 vuodessa kaikki, muistikuvatkin tosin muuttuvat”, tekstaa silminnäkijä.

Tavaton maan tapa

Alppiasunnon hankinnasta oli alkuperäisvihjeen mukaan kulunut jo yli 20 vuotta.

Tuolloin yleishyödyllinen ja nuorison kohtuuhintaisen asumisen päämääräkseen ottanut Nuorisosäätiö olisi hankkinut Itävallan Alpeilta edustuspaikan, jonne olisi matkustettu edistämään nuorisoasumista hiihtämällä, golfaamalla ja samoilemalla vuoristossa. Mukaan olisi valikoitunut poliitikkoja, rakennusalan pomoja ja päättäviä virkamiehiä, usein perheineen.

”Oli Helsingin kiinteistöviraston korkea virkamies, oli Helsingin kiinteistölautakunnan puheenjohtaja, oli alppimaisema, oli alppiruusut, oli suomalainen korruptio parhaimmillaan.”

Väite oli rohkea, lähes uskomaton. Miksi pieni säätiö, joka käytännössä toimi julkisilla, Asuntorahaston ja Raha-automaattiyhdistyksen varoilla, hankkisi edustustarkoituksiin itävaltalaisen alppiasunnon?

Oli otettava yhteys Wieniin.

Sehr geehrter Herr Hermann Kemetmüller….Itävallan kiinteistörekisteri ja herra Kemetmüller haluavat ensin tietää rakennuksen osoitteen voidakseen antaa kiinteistötiedot ja omistajahistorian. Niinpä, sitähän tässä juuri etsitäänkin.

Umpikuja

Hotelli Riederalmin aula on tirolilaisen koristeellinen. Onko tuo alarinteen rakennus hotellin edessä lomaosakekohde?

”Ei, siinä asuu paikallisten matkailuyritysten työntekijöitä”, vastaanottovirkailija vastaa hymyillen.

Erehtyy varmaan.

Asia on tarkistettavissa ohjeen mukaan valtatien toiselta puolelta.

”Junarataa päin, maalaistalolta näyttävä alppitalo on paikallinen hotelli.”

”Ei Leogangissa ole lomaosakehotelleja, ei tietääkseni ole ollutkaan. Matkailijat käyttävät muutenkin liian vähän hotelleja, asuvat omissa kiinteistöissään ja laittavat ruokansakin siellä”, Bachmühle-hotellin perheyrittäjä Franz Riedelsperger sanoo.

Kun paikallisesta kunnanvirastostakaan ei saa apua, on tunnustettava: lomapaikan olemassaolo jää selvittämättä.

Tai ehkä vihje ei pitänyt alunperinkään kutiaan.

Valokuvan vihje

Helsingissä säätiön vanhat paperit on ehditty siirtää Säätiörekisteristä Kansallisarkistoon, mutta jalkatyökään ei tuota tulosta. Nuorisosäätiön tilit, taseet ja toimintakertomukset eivät mainitse halaistua sanaa Itävallan sijoituksesta.

Kansalliskirjastosta löytyy säätiön julkaiseman Luukkublues-asukaslehden vuosikerrat. Ne kertovat säätiön vuokralaisten vaatimattomista syysretkistä bussilla Espoon Nuuksioon tai Hämeeseen Evolle – näyttävätpä vuokralaisten luottamushenkilöt käyneen pienellä risteilyseminaarillakin Suomenlahdella, mutta ei Alpeilla.

Kirjastokäynti tuottaa kuitenkin heiveröisen mutta lupaavan vihjeen. Nuorisosäätiön 200-sivuinen historiikki vuodelta 2001 haastattelee yhtenä 30:stä varatuomari Mauri Juotetta, Polarin ex-johtajaa ja säätiön säätäjää, harmaata eminenssiä.

Kirjan kuvassa Juote poseeraa T-paidassa ja shortsit jalassa – keväisellä alppirinteellä.

Pian selviää, että Juote kuoli viime tammikuun alussa. Mutta ehkä joku yksityiskohta on jäänyt huomaamatta.

Alppiruusu

Rikospoliisi tutki Nuorisosäätiön vuosikymmenen alussa. Esitutkinta-aineistossa on säätiökonserniin kuuluvan talonmiesyhtiön, Nuorisoasuntojen Isännöinti Oy:n toimintakertomus. Se paljastaa vuoden 1989 taseesta erikoisen osakepotin, Alppiruusu Oy:n osakkeita.

Nyt asiat lähtevät selviämään.

Kaupparekisterissä on todella ollut firma koko nimeltään Loma-asunto Alppiruusu Oy, kotipaikka Helsinki. Yritys on perustettu 1989 ja osoitteeksi on merkitty Nuorisosäätiön postilokero. Yhtiön ensimmäisessä hallituksen kokouksessa näkyy istuneen edellä mainittu Polarin johtaja Juote, Helsingin kiinteistöviraston päällikkö Martti Koivumäki ja Nuorisosäätiön toiminnanjohtaja Marketta Tossavainen, joka on merkitty uuden yhtiön isännöitsijäksi, siis toimitusjohtajaksi.

Yhtiön toimialana on hallita paritaloasuntoa no.1, joka käsittää 4 h+k+s 108 m2 Pirzbichl kunnan alueen A-5760 …osoitteessa 5775 Leogang. Asunto on varattu osakkeenomistajille loma-ajan asunnoksi.

Puhelu Ouluun. Marketta Tossavainen myöntää ja muistaa Nuorisosäätiön osuuden järjestelyssä.

”Se oli semmoinen viikko-osake, muistaakseni viikko 36, joka oli varattu henkilökunnan käyttöön. Se oli pieni, olisiko ollut sataakaan neliötä, yläkerrassa kolme makkaria, alakerrassa keittiö ja olohuone.”

Tossavainen muistaa käyneensä Alppien kohteessa kerran.

”Silloin kun minä olin, perehdyttiin ja tutkittiin…kun siellähän tämä jätteiden lajittelu oli ihan eri tasoista kuin meillä. Sitten oli yksi voimalaitos, johon käytiin tutustumassa.”

Kyseessä olisi siis ollut eräänlainen opintomatka, mutta kysymykseen käyttikö säätiön johto, hallitus, alppitaloa tarpeisiinsa, Tossavainen vastaa, ettei hän tarkkaan tiedä.

Eikä hän usko, että taloa olisi käytetty edustustarkoituksiin.

Tirolin tiellä

Tossavaisen tiedot ovat vajavaiset sikäli, että säätiöllä oli käytössä yhden sijasta neljä lomaviikkoa, kaksi keväällä ja kaksi syksyllä.

Pidettiin Alpeilla toki myös Nuorisosäätiön hallituksen kokouksia. Müncheniin oli varattu lentoliput ja Helsinki-Vantaan lentoasemalla kokoonnuttiin. Perillä odottivat autovuokraamosta varatut BMW:t, joilla viiletettiin tietä 168 ohi Rosenheimin ja Kufsteinin – suositut Kitzbühel ja Saalbach jäivät oikealle – aina Leogangin alppitaloon.

Hintataso Itävallassa oli tuolloinkin esimerkiksi Saksaa korkeampi, mutta ruoka- ja juomatarjoilun – kuten kaiken muunkin sellaisen – hoiti säätiön luottokortti.

Kokoustelun lomassa jäi aikaa vuoristoon soveltuville aktiviteeteille. Lähellähän on Kaprunin laskettelukeskus, joka yhdistyi laajaksi hiihtoalueeksi hissiverkostoineen. Kaprunin jäätiköllä laskettelu oli mahdollista myös kesällä, ja jos harrasti golfia, Zell am Seen ihastuttavan pikkukaupungin laidalla oli täyspitkä kenttä. Erikoisuutena siellä oli mahdollisuus lyödä palloa vuoristopurojen yli. Kaupunki tarjosi myös ostosmahdollisuuksia ja viihtyisää kahvilaelämää.

Tänne oli oikeus tulla myös yksityisemmin ja valita seurueensa oman mielensä mukaan. Monet toivat perheitään. Säätiön kannalta hyödyllistä oli joka tapauksessa, että rennossa ja vapautuneessa ilmapiirissä sen edustajat sattoivat keskustella uusista rakennushankkeista virkamiesten ja poliittisten luottamusmiesten kanssa kenenkään häiritsemättä.

Eikä kukaan kysellyt jääviyksistä.

”Operoitiin ulkomailla”

Nuorisosäätiö organisoi kotimaassa varsinkin pääkaupunkiseudulla asuntorakentamista, jossa edullisten tonttien saanti ratkaisi menestyksen. Sekä säätiön että sen isännöintiyhtiön hallituksessa istui 1990-luvun helsinkiläinen kokoomusvaikuttaja Kai Hagelberg. Hän sai omalle rakennusalan konsulttiyritykselleen runsaasti toimeksiantoja säätiöltä, mutta säätiölle oli tärkeintä, että hän samaan aikaan, yhteensä 22 vuotta, johti Helsingin tontit jakavaa kiinteistölautakuntaa. Vuosi sitten Helsingin Sanomien haastattelema kunnallisneuvos Hagelberg totesi rakennuttajilta ja rakennusliikkeiltä saamastaan kestityksestä:

”Me jaettiin sentään tontit.”

Nyt golfia edelleen harrastava kunnallisneuvos vastaa puhelimeen ja ehtii sanoa näin ennen kuin sulkee sen:

”Olen ollut jo kauan eläkkeellä, haastatteluja en enää anna, kiitos sulle moi.”

Loma-asuntofirman alkuperäisiä perustajia oli myös Helsingin tonttiasioista päättävä korkein virkamies, kiinteistöviraston päällikkö Martti Koivumäki. Hän kertoo lähteneensä alunperin hankkeeseen sijoitusmielessä.

”Oli sellainen ajatus, että tältä loma-asuntopuolelta löytyisi sellaista, että voisi päästä eteenpäin, mutta ei me päästy mihinkään.”

Entä se loma-asunto? Koivumäki muistaa, että ”jotain hankintaa siellä oli.” Hän ei myönnä koskaan käyneensä missään loma-asunnossa, jos sellainen ylipäätään oli. Mutta silti: oliko kiinteistöviraston päällikölle kuitenkaan sopivaa osallistua tällaiseen toimintaan?

”No ei, ei, kyllä minä jouduin sen apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojalle tarkkaan selvittämään tietenkin. Eikä me operoitukaan Suomessa, mehän oltiin ulkomailla.”

Tilit hyväksytty

Tarkkaa kuvaa siitä, miten yleishyödyllinen säätiö – säännöistään piittaamatta – saattoi tällaisen sijoituksen tehdä, on vaikea saada.

Idean oilisi pitänyt pysähtyä viimeistään tilintarkastajiin. Heistä toinen oli sosiaali- ja terveysministeriön nykyinen ylijohtaja Raimo Ikonen. Ikosta pidettiin säätiössä omana miehenä ministeriöön päin. STM:hän valvoi ja hyväksyi Raha-automaattiyhdistyksen jakamia avustuksia. Ikonen kiistää vaikutussuhteen – hän oli töissä ministeriön talous- eikä hallinto-osastolla. Mutta tilintarkastajana hän valvoi säätiön tarkoitusta.

Siis Ikoselle ilkeä kysymys: kuuluiko lomailu Alpeilla säätiön tarkoituspykäliin?

”En muista sellaista, että siitä olisi keskusteltu.”

Sen hän myöntää, ettei nykymaailmassa tällainen enää toimisi.

”Juu, eipä kait se tähän päivään sovi varmaan.”

Kerran suunnittelupäivillä

Säätiön ex-toiminnanjohtaja Tossavainen sanoo, etteivät säätiön hallituksen jäsenet kyseenalaistaneet lomapaikan hankintaa vuonna 1989.

”Ei, siitähän on heidän päätöksensä olemassa.”

Keskeinen vastuunkantaja säätiössä tuohon aikaan oli kansanedustaja Matti Vanhanen (kesk). Hän kuului jäsenenä säätiön hallitukseen jo vuodesta 1982, josta varapuheenjohtajana 1986–98, minkä jälkeen hän jatkoi puheenjohtajana. Hän oli päättämässä lomahuvilan hankinnasta, muttei ei enää muista, miksi sellainen piti Itävallasta saada.

”Kyllä kai se oli joku idea, mutta en pysty muistamaan, mikä se syy oli.”

Kysymys, miten lomaosake Alpeilla hyödytti säätiön varatonta, nuorta asunnontarvitsijaa, häkellyttää Vanhasta.

”Heh, no se heh, muistan, että se piti myydä, koska se ei vastannut tarkoitustaan. Se ei ehkä ollut perusteltua.”

Vanhanen kuitenkin sanoo käyneensä paikalla, tosin vain yhden kerran, eikä silloin jätehuoltoon tutustumassa.

”Luulen, että yhden kerran. Muistan, että olen käynyt siellä, ja arvelen, että kerran me pidettiin siellä hallituksen suunnittelupäivät.”

Toisin kuin säätiön tilintarkastaja Ikosta alppihuvilan omistuspohja ja siihen liittyvät valtasuhteet eivät Vanhasta vieläkään hätkäytä.

”Tietysti nämä kaikki olivat avoimesti tiedossa. Säätiötä valvoivat viranomaiset, enkä koskaan kuullut, että viranomaiset olisivat puuttuneet.”

Alppiruusu kuihtuu

Alppiasunnon ylläpito tuli kalliiksi vastikkeiden ja kiinteiden kulujen jauhaessa kuluja vuodesta toiseen. Säätiön työntekijöiden käyttöön paikka oli liian kaukana, ja – kun uskomme suunnittelupäivä- ja tutustumiskäyntiselityyksiin – käyttö oli ilmeisen vähäistä.

Säätiön hallituksessa vuodesta 1986 istunut jäsen Jorma Heikkinen muistaa viettäneensä aikaa Leogangissa eri seuruekokoonpanoissa useinkin.

”Hieno paikka, oikeastaan jetset-kohde. Se oli luksusmatkailua, jolla ei säätiön tarkoituksen kannalta ollut mitään tekemistä”, Heikkinen myöntää.

”Kyllähän virkamiehet ja asiantuntijat pitää voida tavata Helsingissäkin eikä Itävallassa.”

Tultuaan 1998 säätiön toiminnanjohtajaksi Heikkinen arvioi, että alppitalosta on päästävä eroon mitä pikimmin.

”Kyse oli ylimääräisestä omaisuudesta ja turhasta riskistä. Ja riskiähän ei sääntöjen mukaan saanut säätiöllä olla lainkaan.”

Kohteen myynti oli monimutkainen operaatio. Kukaan Suomessa ei kohdetta halunnut eikä Itävallassakaan ollut ostohalukkuutta. Paikallinen välittäjä kaupitteli lomataloa pitkään ennen kuin tärppäsi.

Ex-toiminnanjohtaja Marketta Tossavainen muistelee, että myynnissä ”saatiin suurin piirtein omat pois.” Vanhanen ei kauppasummaa tiedä, mutta toteaa, että harvoin lomaosakkeissa arvot nousevat.

”Joka tapauksessa kun vastikkeita sellaisessa pyörii ja muuta, sen muistan vaan, että kannatin sen pois myyntiä.”

Näin välttämättömyys muuttui hyveeksi.

Säätiön isännöintiyhtiön aluksi hukassa olleesta vuoden 1999 toimintakertomuksesta selviää, että osakkeet on myyty hintaan 36 500 markkaa. Hankintahintaan nähden tappiota yleishyödylliselle omistajalle tuli 88 500 markkaa.

Tästä 10 vuoden lomaretkestä Itävaltaan säätiö ei kuitenkaan nuorille vuokralaisilleen koskaan tiedottanut. Eikä säätiössäkään käyty aiheesta minkäänlaista jälkipyykkiä.

Myös ex-kiinteistöjohtaja Koivumäki kärsi tappiot nahoissaan.

”Maksoin jotain 100 000 euroa. Olin niin siihen porukkaan väsynyt, maksoin ja pääsin ulos sieltä, enkä ollut enää missään tekemisissä.”

Uudet kohteet

Kun oli lomaosakkeissa päästy alkuun, Marketta Tossavainen kertaa historiaa jo seuraavasta lomaosakehankinnasta 1990-luvun puolivälistä.

”Ja sitten seuraavaksi ostettiin osake Vuokatista, ja sehän saatiin erittäin edullisesti.”

Kansanedustaja Vanhanen muistaa hankkeen Tossavaista huonommin.

”Siitä minulla ei ole käsitystä, enkä siellä ole käynytkään. Se on sitten ollut henkilökunnan käyttöön”, Vanhanen sanoo.

Nuorisosäätiön nykyinen toiminnanjohtaja Aki Haaro vahvistaa Vanhasen arvelun sähköpostiviestissään.

”Nuorisosäätiökonsernilla on olemassa lomaosaviikkoja Rukalla, Vierumäellä ja Katinkullassa. Loma-osakeviikot ovat henkilöstön käytössä ja ne kuuluvat säätiön budjetoimaan koulutus- ja työhyvinvointi rahaan sekä ovat osa säätiökonsernin työhyvinvointisuunnitelmaa. Loma-osakkeiden kustannus säätiölle vuositasolla on noin 2 500 euroa. Minun toimiolo aikanani hallitus ei ole käyttänyt ko. lomaosakkeita.”

X