Tämä nainen teki meistä tuulipukukansan

Tuulipuvun sanotaan olevan suomalaisten kansallispuku. Miten näin on päässyt käymään? Seura selvitti vuonna 2012 tuulipukujen mysteerin.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Marita Palander esittelee pilke silmissään omaa tuulipukuaan Karjaan keskustassa.

Tuulipuvun sanotaan olevan suomalaisten kansallispuku. Miten näin on päässyt käymään? Seura selvitti vuonna 2012 tuulipukujen mysteerin.
Teksti:
Mikael Vehkaoja

Vedetään takin vetoketju leukaan asti.

Lupaava alku.

Lasketaan hihat, jotta saadaan rannerenkaat piiloon.

Aina vaan paranee.

Vielä kun silmien tuikkeen saisi sammumaan, Marita Palander, 66, näyttäisi tuulipukukansan täysveriseltä edustajalta.

Palander nojaa elokuvateatterin seinään Karjaan keskustassa ja hymyilee kameralle. Hän tuntuu nauttivan rooliasustaan.

Tuulipuku on kyllä napattu Palanderin omalta henkarilta. Mutta normaalisti hän ei koskaan lähtisi kaupungille tämän näköisenä.

Hapannaamainen nainen kopsuttelee ohi kantaen kainalossaan kirpputorilta ostettua karttapalloa.

Nainen ottaa pari sivuaskelta ja kiertää Palanderin turvallisen välimatkan päästä. Ehkä hän aistii, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Kahiseva kansa

Tuulipuvun tuolla puolen jossain on maa  joka rakkaudesta roihuaa.

Kun Ismo Alanko kirjoitti tätä laulua vuonna 1998, tuulipukukansa oli jo suomen kieleen vakiintunut käsite.

Ei ole tarkkaan tiedossa, kuka sanan keksi. Mutta tiettyä neroutta siihen liittyy: säiden koettelema kansa, jonka tiet ovat Helsingin herroille tutkimattomat.

Kahisevan pinnan alla tuulipuvulla on kuitenkin pimeä puolensa. Vuosikymmenien saatossa tuulipukukansa on syyllistynyt hirvittäviin tekoihin:

Einesten ylensyöntiin.

Roskaviihteen toljottamiseen.

Molli-iskelmien kuuntelemiseen ja esittämiseen.

Pakkoruotsin vastustamiseen.

Perussuomalaisten jytkyyn.

Tässä yhteydessä mautonta pukeutumista lienee tarpeetonta mainita.

Postimyynnin voima

Mutta miksi ihmeessä tuulipuvusta tuli suomalaisten kansallispuku?

”Ehkä minulla oli siinä sormeni pelissä”, Marita Palander hymähtää kakkoskodissaan Raaseporissa.

Suomenruotsalainen nainen kantaa vieraiden eteen itse leipomaansa karppaajan broccolipiirasta.

Palander palkattiin Hobby Hallin toimitusjohtajan sihteeriksi vuonna 1976. Sitä ennen hän oli tehnyt osa-aikaista työtä SOK:n jalkineosastolla ja mattoliikkeen maahantuonnissa.

Kolmekymppisellä naisella oli kova halu näyttää kyntensä. Ja miksi ei? Hän oli kielitaitoinen ja kauppaopiston käynyt.

Pienessä postimyyntifirmassa tie aukesi nopeasti tuotepäälliköksi. Palander sai hoitaakseen naisille suunnatut tuotteet. Hän kierteli Euroopassa messuilla, tutustui tehtaisiin ja toi Suomeen konttikaupalla pussilakanoita, verhoja ja astioita.

Palanderilla oli silmää.

Ellei pussilakanaan löytynyt sopivaa kuosia, hän suunnitteli sellaisen itse. Tavara meni hyvin kaupaksi.

80-luvun alussa Suomessa elettiin vaurauden vuosia. Ihmisillä oli töitä, rahaa ja vapaa-aikaa. Hyvinvointivaltio piti omistaan huolta.

Se oli myös yhtenäiskulttuurin kulta-aikaa.

”Siihen aikaan ei vielä ajateltu, että minä en halua ostaa tällaista, kun naapurilla on”, Palander sanoo.

Hobby Hallin liikeidea perustui siihen, ettei firman myymiä tuotteita saanut muualta. Asiakkaat pitivät hinta-laatusuhdetta hyvänä. Sen yhtälön varassa Hobby Hall kasvoi 30 prosentin vuosivauhdilla.

Postimyyntikuvastot alkoivat määrittää, miltä Suomi näyttää.

Palander havahtui menestykseen ajaessaan autollaan lähiön läpi. Ikkunoissa roikkui tutunnäköisiä verhoja.

Puuvillapolyesteriä!

Palanderin ura vaatekauppiaana lähti liikkeelle 80-luvun puolessavälissä.

Ensin hän toi markkinoille Mira-kylpytakit. Miehelle ja naiselle oli molemmille omat mallit, joiden värisävyt sointuivat yhteen.

Se oli järisyttävä keksintö. Siihen asti suomalaiset olivat tottuneet käymään saunassa pyyhe lanteilla.

”Kai kylpytakissa oli vähän ylellisyyttä ja mukavuutta”, Palander sanoo.

Kylpytakkien suuresta suosiosta rohkaistuneena hän laajensi valikoimaa oloasuihin. Väljät vaatteet sopivat postimyyntiin.

Sitten eräänä päivänä Palanderin työhuoneelle tuli mikkeliläisen Ulkovaate Oy:n konsultti. Hänellä oli idea: Hobby Hall voisi alkaa myydä ulkoilupukuja.

Uusissa puvuissa oli yksi hieno ominaisuus: puuvillapolyesteristä valmistettu kangas oli tuulenpitävä.

”Ajateltiin, että jos kokeiltais.”

Tähti syntyy

Vauhdikkaasti viimaan ja pärskeisiin Star-ulkoilupuku vain 299,- tai 52,50,-/kk.

Siinä se on. Suomen ensimmäinen, vaaleansininen tuulipuku.

Kuva näyttää tutulta. Mieleen tulvii epämääräisiä muistoja. On mahdoton sanoa, kenellä tällainen puku oli. Minullako? Vai oliko kyseessä sittenkin joku tuttava?

Star-mallia markkinoitiin ulkoilupukuna, koska tuulipuku-sanaa ei ollut vielä keksitty. Mutta tuulipuku se oli.

Mainos löytyy Seura-lehdestä elokuulta 1987. Samanlaisia mainoksia julkaistiin siihen aikaan myös Avussa ja Yhteishyvässä. Mainoksen alalaidassa oli tilauskuponki, joka leikattiin irti ja pantiin postiin.

Hobby Hall ilmoitteli ahkerasti isojen lehtien takakansissa. Se oli kallis mainospaikka, mutta mainosten avulla Hobby Hall sai paljon uusia asiakkaita.

Star tuli markkinoille samana kesänä, kun Matti ja Tiina Nykänen hehkuivat onnellista vauvanodotusta.

Bodarit ja jupit tekivät tuloaan. Helsingissä toimi maailman toiseksi suurin solariumkeskus.

”Taloudellinen vaurastuminen ja ihmisen turhamaisuus synnyttävät nykyaikana monenlaisia ilmiöitä”, Arvi Lind luki iltauutisissa.

Tuulipuku edusti 80-luvun hedonismin maanläheistä puolta. Mainoksen mukaan Star oli oikea asu kaikkeen ulkoiluun: Sieniretkelle, hiihtoladulle, lenkkipolulle jne.

Voi kun se ”jne.” olisi jätetty pois!

Ehkä silloin suosio ei olisi riistäytynyt käsistä. Ehkä suomalaiset eivät olisi lähteneet hihat kahisten ostoskeskuksiin ja ulkomaille, kansoittamaan Tallinnan vanhaa kaupunkia.

Sävy sävyyn

Jo seuraavana talvena Hobby Hall puski myyntiin uuden puvun. Se oli nimeltään FreeStyle.

Naisen ja miehen puvun värit minttu ja vaaleansininen sointuvat hauskasti yhteen, silti kumpikin pukeutuu yksilöllisesti.

Sävy sävyyn tuulipuvuista tuli Suomessa enemmän kuin pelkkä vaate – aidon kiintymyksen osoitus.

”Jossain vaiheessa tuulipuvusta tunnisti pariskunnat paremmin kuin vihkisormuksesta”, Palander nauraa.

Menestys loi lisää menestystä. Joka vuosi postimyyntiin tuli uusi puku, ja aina se meni hyvin kaupaksi.

Palanderilla oli iso rooli mallien synnyssä. Hän suunnitteli niitä yhdessä Ulkovaate Oy:n kaavoitusmestarin kanssa.

Tuulipuku oli hyvä ja helppo bisnes. Oli vain yksi malli ilman värivaihtoehtoja.

Enää ei ole tarkkaa tietoa siitä, paljonko pukuja myytiin.

”Muistaisin, että Star-asua meni 25 000. Voi olla, että enemmänkin”, Palander sanoo.

Kadulla Palanderia vastaan käveli yhä enemmän ihmisiä, joilla oli yllään Hobby Hallin tuulipuku.

”Välillä mietin, pitäisikö mennä sanomaan päivää”, Marita Palander sanoo.

Mutta ei hän koskaan mennyt.

Hobbylandia

Jälkikäteen on aina vaikea ymmärtää yhden aikakauden mielenmaisemaa ja syitä sen taustalla.

Mutta 80-luvun puolivälin tietämillä Suomesta oli tullut Hobbylandia. Joka toinen perhe oli Hobby Hallin asiakas.

Miehiä kiinnosti elektroniikka. Naiset ostivat astioita ja tekstiilejä.

Iltaisin kansalaiset painoivat päänsä Onnenmyyrä-tyynyliinalle.

Myyntimäärät olivat niin valtavia, että pienestä Suomesta tuli isoille tehtaille Euroopan merkittävin markkina-alue.

Sitä oli vaikea selittää ulkomaisille bisneskumppaneille.

”He aina ihmettelivät, että mihin te pistätte ne kaikki tavarat. Upotatteko te ne järviin?” Palander muistelee.

Itse hän ei ehtinyt miettiä, miten suuren laivan peräsimeen oli päätynyt.

”Meillä oli pieni tiimi, joka teki töitä täydellä sydämellä. Se oli valtavan hauskaa aikaa.”

”Vasta jälkeenpäin huomasin, että herra jumala, millaisia määriä me möimme. Eihän tänä päivänä myydä mitään sellaisia määriä.”

Omantunnon kysymys

Marita Palander jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten. Hänen kauniissa kakkosasunnossaan ainoa Hobby Hallista hankittu tavara on ruokapöydän matto.

Tuntuu oikeastaan kohtalon ironialta, että kielitaitoinen ja kosmopoliitti suomenruotsalainen teki meistä tuulipukukansan.

Kolkuttaako omatunto koskaan siitä, että tuulipuvusta tuli junttikansan symboli?

”No ei. Makuasioista on turha kiistellä”, Palander vastaa.

Mutta hän myöntää, että tuulipuvun mollaukselle on syynsä.

”Välillä kun näki, kuinka rouva kulki tuulipuvussa papiljotit päässä ja korkokengät jalassa, niin kyllä sitä itsekin ajatteli, että apua! Mauttomuuden huippu.”

Palanderin mielestä 90-luvun lama saattaa olla yksi selittävä tekijä.

”Voi olla, että suurtyöttömyyden myötä vanha katupukeutumisen ajattelu hävisi. Me kuljimme kadullakin tuulipuvussa – tai me ja me.”

Joka tapauksessa tuulipukukansasta kasvoi ilmiö, joka pysytteli visusti Suomen rajojen sisäpuolella.

Tuulipuvut kuuluvat edelleen Hobby Hallin ja monen muun kaupan valikoimiin. Tosin vuosien varrella niiden nimi on muuttunut.

Nykyään puhutaan teknisistä vaatteista. Ne suojaavat säältä paremmin kuin vanhat tuulipuvut. Ja niillä on hienot nimet: Opti-shell, Omni-Heat, ClimaWarm, DryMaxx…

Voisiko olla, että jonain päivänä myös tuulipukukansa jää historiaan? Se on mahdollista.

Mutta kahina – se ei kuole koskaan.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 31/2012.

X