Hyväuskoisuutta vai hyväntekeväisyyttä: Viipurilaisen löytökoirabisneksen erikoiset kuviot

Määrätietoinen rouva marssii huumaavan haukunnan säestämänä ankeassa koiratarhassa. Ympärillä levittyvät neuvostoaikaisen, puoliksi sortuneen mallikolhoosin jäänteet, joita nyt asuttaa noin 200 koditonta koiraa.

Tässä tulee Irina Subbotkina, 57, Viipurin löytökoirien kiistelty kuningatar. Subbotkina on tehnyt 16 vuotta päätoimisesti työtä löytökoirien kanssa. Vuodesta 2005 lähtien hänen tarhansa on sijainnut Viipurin Tienhaarassa.

Nyt pakkaspäivänä koirien juomavesi on jäätynyt astioihin. Kaksi äksynä pidettyä ja siksi ketjuun erilleen kytkettyä koiraa järsii maasta lunta ilmeisesti janoonsa.

Kaksi koiraa kävelee ontuen. Kummankin toinen etujalka on vammautunut. Tarhan noin 200 koiraa kuitenkin näyttävät olevan ruokittuja ja pääosin terveitä.

Suomen tuella

Rautarouva Subbotkinan tarhan tätä nykyä tärkein ylläpitäjä on suomalainen, vuonna 2006 perustettu Viipurin koirat -yhdistys. Se tuo Viipurista vuosittain noin 300 koiraa ja on nykyisin ylivoimaisesti suurin löytökoiria kaupallisesti Suomeen EU:n ulkopuolelta välittävä taho.

Subbotkinan johdolla Viipurissa on otettu talteen ja steriloitu suuri määrä kulkukoiria, ja niiden määrä kaupungissa on vähentynyt. Eronneella Subbotkinalla on yksi aikuinen poika eikä muuta työtä. Hän voi käyttää kaiken aikansa löytökoiriin, joiden kohtalo ei kiinnosta Venäjän viranomaisia.

Rautarouvaa on kuitenkin myös epäilty koirien huonosta kohtelusta ja avustusrahojen omimisesta ja Viipurin koirat -yhdistystä heikosta valvonnasta.

Venäläisten Facebookissa, Vkontaktessa, velloo välillä kiivaskin keskustelu Subbotkinasta. Vuonna 2010 pietarilainen, nyt jo lopetettu TV100-televisiokanava aiheutti skandaalin näytettyään järkyttävää materiaalia Subbotkinan tarhalta Koiratarha vai keskitysleiri -otsikolla.

Kritiikkiä tulee myös Suomesta.

”Kaikki on ihan retuperällä, pääasia on vain tuoda mahdollisimman paljon koiria Suomeen”, sanoo Viipurin koirat -yhdistyksen toimintaa seurannut henkilö Seuralle.

”En voinut enää mennä Irinan tarhalle. Sillä ei enää ollut tekemistä eläinsuojelun kanssa ja näin painajaisia”, sanoo toinen niin ikään venäjän kielen taitoinen ja Venäjän tunteva löytöeläinten auttaja.

Seura keskusteli myös kahden muun Subbotkinan tarhan hyvin tuntevan suomalaisen eläintenystävän kanssa.

Kaikki neljä kertovat samaa: Sairaita koiria on jätetty kuolemaan ilman hoitoa, tarhalta on löytynyt koirien osittain poltettuja jäänteitä, steriloimattomien löytökoirien on annettu lisääntyä keskenään, koirien pitkälle menneitä raskauksia on kivuliaasti abortoitu sterilointien yhteydessä, koirat eivät aina saa vettä…

Asian arkaluontoisuuden vuoksi he halusivat kertoa asiasta nimettöminä.

Vaihtoehtoinen tarha

Viipurin koirat -yhdistyksen aloittaessa toimintansa vuonna 2006 oli Viipurissa vain yksi löytökoiratarha. Nyt niitä on kaksi, sillä yhdessä työskennelleiden Irina Subbotkinan ja Olga Atamanovan tiet erosivat vuosia sitten.

Atamanovalla on omakotialueella Sorvalissa noin 80 koiraa. Jotkut suomalaiset yksityishenkilöt ja pienemmät yhdistykset ovat ryhtyneet avustamaan pelkästään epäitsekkäämpänä pidettyä Atamanovaa.

Viipurin koirat -yhdistys avustaa molempia, mutta Subbotkinan suurempi tarha saa enemmän avustuksia. Suomeen tuoduista 300 koirasta yli 200 on Subbotkinalta ja loput Atamanovalta.

Atamanovan koti ja koiratarha paloivat kesällä, ja hän asuu keskeneräisen, uuden talonsa yhteydessä olevassa parakissa. Atamanova ei halunnut keskustella toimittajan kanssa. Subbotkina taas toivottaa toimittajat tervetulleeksi.

”Ihmiset puhuvat kaikkea pahaa. Sanon aina, että tulkaa itse katsomaan.”

Tosin voimakastahtoisen Subbotkinan kerrotaan myös jakaneen porttikieltoja hänen toimintaansa arvostelleille.

Lahjoitusrahan virta

Viipurin koirat -yhdistyksen lahjoituksina keräämä raha- ja tavaramäärä on kasvanut vuosi vuodelta. Varainhankinta ja tulot tuontikoirista kerryttivät vuonna 2015 yhdistykselle yli 155 000 euroa eli kuukausitasolla lähes 13 000 euroa. Toki yhdistyksellä on runsaasti kulujakin, mutta sen käytössä on venäläisittäin huima määrä rahaa. Yhdistyksen puheenjohtajan Aino Arjaksen mukaan vuosi 2016 sujui keräysten kannalta vielä paremmin.

Subbotkinan mukaan hänen tarhansa ylläpito vaatii yhteensä noin 4 600 euroa kuukaudessa, mistä suuri osa tulee Suomesta.

Arjaksen mukaan Viipurin koirat -yhdistys antaa Subbotkinalle käteisenä 1 000–2 000 euroa kuukaudessa koirien ruokaan ja sähköön, ja Subbotkina antaa ostoksistaan kuitit yhdistykselle. Muista avustuksista yhdistys sopii erikseen.

Yhdistys myös maksaa tarhanpitäjille 50 euroa jokaisesta Suomeen tuodusta koirasta, ja lisäksi yhdistys vie suuren koiranruoka- sekä lääke- ja tavaralahjoituserän Viipuriin keskimäärin kerran viikossa.

”Aktiivimme käyvät tarhalla viikoittain, ja itse käyn siellä joka toinen viikko”, sanoo Arjas.

Subbotkinan luona vierailee myös suomalaisia ja venäläisiä yksityishenkilöitä tuomassa avustuksia. Lisäksi hän ainakin satunnaisesti vaatii tarhaan löytökoiria tuovilta itselleen hoitopalkkion.

Toisaalta Subbotkinaa on rahoitettu myös Saksasta ja Ruotsista, ja hän järjestää rahankeräyksiä myös Venäjällä ja saa sieltä tavaralahjoituksia. Muualta kuin Suomesta tulevan rahoituksen määrä on arvoitus.

”Suomalaiset ovat ne, jotka todella auttavat. Venäläiset ovat sivistymättömiä eläinten suhteen”, Subbotkina itse sanoo.

Koiratarhojen kokonaistaloudesta on mahdoton saada selvää järjestelmän sekavuuden vuoksi: Auttajia on paljon sekä Suomessa että Venäjällä, rahaa kulkee sekä käteisenä että pankkitilien kautta, eikä kirjanpitoa ole.

Viipurin koirat -yhdistyksen tilinpäätöksestäkään ei selviä, miten paljon se rahoittaa kutakin tarhaa, eikä yhdistys pidä kirjaa Venäjälle viemistään tavaralähetyksistä.

Alkeellinen vai edistynyt?

Subbotkinan tarha ei ulkopuolisen silmin ole viime vuosina juuri kohentunut. Suomalaiset löytöeläinaktiivit ihmettelevät tarhan alkeellisuutta huolimatta runsaasta Suomesta tulleesta tuesta. Aino Arjas on eri mieltä.

”Tarha on edistynyt ihan valtavasti vuosikymmenessä. Nyt siellä on lämpöeristettyjä koppeja, ja jokaisessa aitauksessa on sadekatos. Lisäksi pennuilla on lämmitetty koppi, ja tarhalle valmistuu uusi klinikkarakennus”, hän sanoo.

Myös näkemykset koirien hoidon tasosta vaihtelevat.

”Käydessämme tarhalla viime kesänä työntekijät istuskelivat pari tuntia tekemättä mitään ja lähtivät sitten kotiin. Ihmettelimme, miksi pennut huutavat suoraa huutoa. Ne olivat ilman vettä”, kertoo eräs löytöeläinaktiivi.

”Koirat juotetaan päivittäin. Vesi tietysti jäätyy talvella, mutta tarhassa on lämpöeristetty rakennus, jossa on kaksi tuhannen litran vesisäiliötä”, sanoo Arjas.

Seuralle tarhan työntekijät kertoivat keittävänsä vettä ja kaatavansa kiehuvaa vettä jäätyneen päälle, jolloin se pakkasilla sulaa ainakin hetkeksi.

Aino Arjas myöntää, että tarhassa väistämättä myös kuolee koiria. Hygieniasyistä paras hävitystapa tarhaoloissa on hänen mukaansa polttaminen hautaamisen sijasta.

”En ole pitänyt lukua siitä, miten paljon koiria kuolee. Heikkokuntoisilla, juuri tarhalle tulleilla pennuilla on tarhaolosuhteissa heikot selviytymismahdollisuudet. Se on valitettavasti varsin raadollista ja alkeellista.”

Arjaksen mukaan tarhoja patistetaan sterilointeihin. Silti kaikkia koiria ei saada välttämättä heti steriloitua, ja jotkut voivat lisääntyä. Koiria saatetaan myös tarvittaessa abortoida steriloinnin yhteydessä.

”Missään tapauksessa ei ole hyväksyttävää, että tarhalla syntyisi yhtään enempää kodittomia pentuja”, sanoo Arjas.

Mihin rahat päätyvät?

Sekä Venäjällä että Suomessa jotkut arvelevat, että lahjoitusvaroja voisi päätyä myös Subbotkinan henkilökohtaiseen käyttöön.

”Viipurin viranomaiset ovat kääntyneet Subbotkinaa vastaan. Erään tutun virkamiehen mukaan asiaan vaikutti se, että hän näyttää itse ansaitsevan tarhalla varsin hyvin”, kertoo viipurilainen toimittaja Seuralle.

Venäjän verottajan rekisterin mukaan Subbotkina kumppaneineen on vuonna 2009 perustanut yleishyödyllisen Nadežda-yhteisön, jonka yksi toimiala on koiranmuonan myynti. Yksi Seuran haastattelemista suomalaisista oli saanut ohjeistuksen merkitä tarhalle lahjoituksena viemänsä koiranruokasäkit, jotta niitä ei voi myydä eteenpäin.

”Minulla on oma bisnes, jolla elän. Vuokraan omistamaani kiinteistöä”, sanoo Subbotkina itse.

Hän ei kerro vuokrattavasta kiinteistöstä tarkemmin.

Subbotkina rakennutti äskettäin koiratarhan lähelle uuden kotitalon. Se ei ehkä ole ylellinen, mutta viipurilaisittain näköalaikkunoineen ja designhuonekaluineen poikkeuksellisen mukava asumus yhdelle ihmiselle.

Vkontakte-sivulleen Subbotkina on laittanut itsestään kuvia etelän palmurannoilta ja kaupunkimatkoilta. Profiilikuvassaan hän istuu laitettuna näyttävän avoauton kyydissä – tosin Subbotkinalla on niin huono näkö, että hän ei itse voi ajaa autoa.

”Irina on muutaman kerran käynyt lomalla, ja hänen talonsa on hyvin pieni. Hän rakennutti talon myytyään kerrostaloasuntonsa. Meillä ei ole syytä epäillä, että olisimme osallistuneet hänen talonsa rakentamiseen”, sanoo Aino Arjas.

Minimipalkkalaiset

Yksi asia on varma: tarhan neljä työntekijää eivät ainakaan pääse rikastumaan. Subbotkina kertoo maksavansa heille kuukaudessa 250 euroa. Tarhan siivoojat Nastja Igulkina ja Lena Šaikina kertovat Seuralle saavansa 500 ruplaa päivässä eli nykykurssilla noin 230 euroa kuukaudessa.

”Teemme töitä kello 8–14 seitsemänä päivänä viikossa ilman vapaapäiviä”, he kertovat.

Palkka on nipin napin puolet Leningradin alueen tilastollisesta keskipalkasta, mikä on jopa venäläisittäin vähän.

”Kuulostaa pahalta. Se on oikeastaan Irinan asia, mitä hän maksaa työntekijöille. Yleensä työntekijät ovat olleet eläkeläisiä, joilla on joku perustulo olemassa”, Aino Arjas sanoo.

Todellisuudessa Igulkina ja Shaikina ovat nuoria naisia, ja vain yksi työntekijöistä on eläkeiässä. Arjaksen mukaan yhdistyksellä ei ole tietoa tarhan palkanmaksusta, sillä yhdistys ei anna rahaa palkkoihin.

”Oletan, että Irina saa Venäjältä rahaa, koska hyvin harvoin meiltä on pyydetty palkkoihin rahaa.”

Byrokratian aukkoja

Suomeen tuotavalla koirilla on oltava leimattu ja allekirjoitettu Venäjän virkaeläinlääkärin terveystodistus ja eläinlääkintäviranomaisen maastavientilupa. Vaalimaan rajanylityspaikalla koirat tarkistaa elintarviketurvallisuusviraston Eviran rajaeläinlääkäri.

Vaarallisten eläintautien leviämisen estämiseksi koirat on ensin sirutettava ja sitten rokotettava rabiesta vastaan vähintään 21 päivää ennen maahantuontia. Suun kautta annettava ekinokokkirokotus on annettava vähintään vuorokausi ennen tuontia.

Venäjän viranomaisten pitäisi tehdä ennen tuontia koirien kliininen terveystarkastus, jonka perusteella ne saavat terveystodistuksen. Suomen rajaeläinlääkäri tarkistaa sirut ja asiakirjat, tekee fyysisen tarkastuksen ja antaa maahantuontiluvan.

Yksi Seuran haastattelemista henkilöistä oli mukana Viipurin koirat -yhdistyksen matkalla, jolla Subbotkinan tarhalta tuodut koirat saivat sirut ja rokotukset vasta matkalla Suomeen, vaikka maahantuontipaperit kertoivat toista.

Se on jyrkästi eläinsairauksien leviämistä estävien asetusten vastaista, mutta Venäjällä asiakirjojen tai leimojen väärentäminen ei sinänsä ole tavatonta.

”Välillä koirien papereita täytettiin vasta auton etupellin päällä ennen Suomeen lähtöä”, kertoo eräs haastateltava.

Myös Venäjällä liikkuu huhuja kadulta löytyneistä koirista, jotka on lähetetty Suomeen välittömästi tarhalle tulon jälkeen vastoin rokotussäädöksiä. Koiria on myös palautettu Venäjälle väärien tai puuttuvien sirujen takia.

Rajaeläinlääkäri Johanna Kankaanpää sanoo, ettei ole kuullut puhuttavan viime hetken rokotuksista tai tekaistuista asiakirjoista.

”Toimimme Venäjän viranomaisten antamien todistusten perusteella. Se tietysti perustuu luottamukseen”, sanoo Kankaanpää.

Hänen lähisukulaisensa on Viipurin koirat -yhdistyksen aktiivi, mutta Kankaanpään mukaan kaikkien tuojien koirat tarkastetaan samalla tavalla ja yhtä tarkasti.

Koiratuonnin lopetus

Löytökoirien kasvavaan tuontiin kriittisesti suhtautuvat haluaisivat Viipurin koirat -yhdistyksen keskittyvän koirien sterilointiin ja valistukseen Venäjällä ja lopettavan koirien haalimisen Suomeen – ovathan tarhan työntekijät jopa kertoneet suomalaisille eläinaktiiveille junalla toisaalta Venäjältä tuoduista kymmenistä koiranpennuista, jotka kuolivat pian tarhalla.

”Venäjä on iso maa. Löytökoirat eivät sieltä tuomalla lopu”, yksi Seuran haastattelema eläinaktiivi sanoo.

Aino Arjaksen mukaan koirien tuontia ei voi noin vain lopettaa, sillä se on yhtä yhdistyksen päätarkoitusta vastaan. Tarhat ajautuisivat ylikansoituksesta kaaokseen ja koirat päätyisivät jälleen lisääntymään kadulle.

Sterilointeja yhdistys tekisi enemmän, mutta Arjaksen mukaan venäläiset eläinlääkärit eivät halua tehdä niitä.

”Näin suomalaisittain ajateltuna siellä on äärimmäisen alkeellista”, Arjas sanoo.

”Mutta silti tämä on kodittomien koirien ainoa toivo, sillä mitään virallista auttavaa tahoa ei ole olemassa.”