Alpakka tuottaa hienoa villaa - Teijossa on Suomen ainoa alpakkavillakehräämö

Ensin kävijää tervehtivät koirat. Kolme pientä ja yksi isompi karvaturri pölähtävät pihalle vanhan ruukkirakennuksen tuplaovista.

Ollaan Mathildedahlin ruukkikylässä meren rannalla Teijossa, Suomen tuoreimman kansallispuiston sisällä.

”Ne ovat täällä vakituisesti, aina kun täällä on ihmisiä”, sanoo Sini Honkala koirista.

Kaksi pientä Lancashiren heeleriä on Sinin, yksi heeler ja suursnautseri taas hänen yrityskumppaninsa ja parhaan ystävänsä Leena Rajalan.

”Mutta meidän koiria ne on kaikki”, Honkala lisää.

Vanhassa ruukkirakennuksessa toimii Ruukin kehräämö, Suomen ainoa alpakanvillaa valmistava kehräämö, joka on Honkalan ja Rajalan yhteinen yritys.

Tai jos tarkkoja ollaan, naiset omistavat paljon enemmän kuin pelkän kehräämön: täällä voi nähdä muutaman askelen matkalla koko ketjun rakennuksen takana heinää mutustavista pitkäkaulaisista alpakoista kehräämön puodin hyllyihin, alpakanvillavaatteisiin, kuten takkeihin ja huiveihin, joita tullaan ostamaan kaukaakin.

Kuinka tänne on tultu? Se on erikoinen tarina, joka alkoi yhden koirasaaren portilla Helsingissä 30 vuotta sitten.

Sielunsiskokset

Elämässä voi käydä sellainen tuuri, että kohtaa sielunkumppanin, joka on kuin kadoksissa ollut sisko tai veli. Sini Honkalan ja Leena Rajalan kohdalla kävi näin.

”Me ollaan identtiset siskokset! Tosin meillä on kaksi vuotta ikäeroa ja sitten myös eri äiti ja isä”, Honkala selittää.

”Joo, kyllä ystävyytemme on harvinaislaatuinen. En olisi välttämättä osannut kuvitella, että se säilyy, kun tehdään kuusi päivää viikossa pitkiä päiviä yhdessä, mutta se on vain jalostunut”, kertoo Rajala.

Honkala ja Rajala tapasivat ensimmäisen kerran Rajasaaren portilla Helsingissä yhtenä kevätpäivänä, kun he olivat parikymppisiä. Rajasaari on Helsingin edustalla oleva koirasaari, jossa koirat saavat telmiä vapaana pienillä hietikoilla kallioiden lomassa.

”Toinen meistä meni sisään, toinen ulos. Meillä oli samanlaiset koirat, suursnautserit, ja me alettiin jutella niistä. Todettiin ensin, että kappas, koirat ovat täsmälleen samanikäiset. Ja sitten kun vähän juteltiin lisää, huomattiin, että nehän ovat veljekset, samasta pentueesta lähtöisin!” Honkala kertoo.

Naiset tutustuivat ja harrastivat yhdessä koirailua. Hyllystä löytyy etsintäkoirien Suomenmestaruuskisojen kultaa ja hopeaa ja palveluskoirien palkintoja.

”Sitten tiet erkanivat. Me muutettiin Yhdysvaltoihin ja Leena muutti miehensä kanssa Laitilaan, jossa heillä oli 400 sikaa ja 150 lammasta.”

Yhdysvalloista Sini löysi alpakat.

Yli vuosisatojen

Alpakat ojentelevat kaulojaan.

Kun katsoo niiden naamaa, ei oikeastaan ole yhtään yllättävää, että ne ovat kamelin lähisukulaisia. Mutta paljon, miten sen nyt sanoisi, suloisempia ne ovat.

Alpakat ovat kotoisin Etelä-Amerikasta, ja ne on alun perin jalostettu juuri ainutlaatuisen hienon villansa vuoksi.

”Se on parempaa eristävyydeltään muihin villakuituihin verrattuna”, Rajala sanoo.

”Jokainen kuitu on sisältä ontto. Siksi siinä villassa on paljon ilmaa ja se eristää, se toimii oikeastaan yhtä hyvin myös aurinkoisella säällä, siis yhtä hyvin viileässä kuin lämpimässäkin.”

”Karvan laatu riippuu eläimestä, genetiikasta, ja koko vitsi on siinä parhaiden yksilöiden etsimisessä”, täydentää Honkala.

Alpakat käyskentelevät aidatulla niityllä ruukkirakennuksen takana. Yhtäkkiä on täysin mahdotonta sanoa, millä vuosisadalla oikeastaan ollaan.

”Tämä talo taitaa olla rakennettu 1890”, Honkala kertoo. Rakennuksen toinen pää on kiveä, toinen puuta.

Puupäässä on kolme kerrosta, joista vain alin on käytössä. Yläkerrassa on toistaiseksi kylmiä tiloja, jotka ovat toimineet muun muasa Mathildedahlin kesäteatterin takahuoneena.

”Josko tässä joskus vielä innostuttaisiin laajentamaan ylöspäin”, Honkala suunnittelee.

Kivipäähän puolestaan on suunnitteilla hotellihuoneita, joiden rakentaminen on tarkoitus aloittaa ensi vuonna.

”Riippukeinuhotelli, jossa on lasikatot”, Honkala sanoo.

”Semmoinen hyvinvointikeskus mahdollisesti.”

Puhelu alpakoille

Yhtenä päivänä 1990-luvun alussa, kun Sini Honkala asui vielä perheineen Helsingissä, puhelin soi.

Honkalan mies vastasi. Soittaja oli heidän yhteinen tuttunsa ja kollegansa, fysioterapeutti.

Seurasi todellinen hetken päähänpisto.

”Mies puhui siinä puhelimessa ja kysyi samalla, lähdetäänkö Jenkkeihin töihin.”

Vastaus ei ollut itsestään selvä, sillä pariskunnalla oli kaksi pientä lasta ja vakiintunut elämä ja työpaikat Helsingissä. Sini Honkala ja hänen miehensä ovat molemmat alun perin koulutukseltaan fysioterapeutteja.

Mutta Honkala vastasi ”sopii” – ja tuosta hetkestä vajaan kolmen kuukauden kulututtua perhe pakkasi elämänsä kahdeksaan jättimäiseen jääkiekkokassiin. Detroit kutsui.

”Meillä oli kavereita siellä seudulla töissä ja sinne kaivattiin paria uutta fysioterapeuttia”, Honkala selittää.

Reissun piti kestää korkeintaan vuoden tai kaksi, mutta se vähän venähti, ja perhe oli kahdeksan vuotta Yhdysvalloissa.

Siellä elämään tulivat alpakat. Vuosi oli 1992.

”Luin sisustuslehteä, siinä oli alpakan kuva ja puhelinnumero alla, että soita jos olet kiinnostunut. Soitin hetken mielijohteesta, ja kliseisesti voi sanoa, että sillä tiellä ollaan.”

Mainos oli paikallisen alpakkayhdistyksen. Sieltä lähetettiin Honkalalle alpakkaesitteitä. Hän vieraili läheisillä alpakkatiloilla Michiganin ja Ohion seudulla. Alpakat eivät olleet tuota ennen eläiminä millään lailla tuttuja hänelle.

”Jokin niissä kuitenkin kolahti. Aloimme melko pian hakea rahoitusta, jolla tuotaisiin alpakoita Suomeen, mutta eihän se onnistunut. Luvan saaminen osoittautui tuolloin vielä mahdottomaksi.”

Honkala palasi perheineen Suomeen vuonna 2000. Kahden vuoden kuluttua hän törmäsi uudelleen alpakoihin.

”Televisiossa haastateltiin ihmistä, jolla oli muutama alpakka. Sitten tutustuin kahteen ihmiseen, jotka olivat myös haaveilleet alpakoista.”

Vuonna 2004 Chilestä tuotiin 25 alpakkaa Suomeen. Niistä kolme tuli Honkalalle ja hänen miehelleen, joiden koti, Vesangan vanha asemarakennus lähellä Jyväskylää, oli näin muuttunut paikaksi, jossa muut kävivät haaveilemassa alpakoista.

”Ja alpakoistahan ei vain haaveilla. Kun niitä lähtee sillä mielellä katsomaan, siitä on vaikea perääntyä. On ne niin sööttejä”, Honkala sanoo hyväntuulisesti.

Yhtäköyttä

Mathildedahl, jossa kehräämö sijaitsee, on merenrantakylä. Se on erikoinen sekoitus uutta ja vanhaa, kovaa sutinaa ja pysähtynyttä rauhan tunnetta.

Juuri nyt kylää kehitetään kovaa vauhtia.

”Tänne on äskettäin muuttanut ihmisiä pääkaupunkiseudulta. Vähän niin kuin oravanpyörästä rauhallisempaa elämää etsimään”, Honkala kertoo.

Mutta sitten tällaiset ihmiset huomaavat, että ei se elämä sillä muuttamisella miksikään muutu, kun pitää rampata Helsingissä töissä. Niinpä nämä ihmiset ovat alkaneet perustaa erilaisia pieniä yrityksiä.

”On syntynyt leipomo, panimo, kahvipaahtimo, on Kylävaate, joka tekee lasten ja naisten vaatteita kierrätyskankaista. Osteopaatti. Mitäs vielä?” Rajala nauraa.

”Kaikenlaista syntyy ihan vaan sen takia, ettei tarvitsisi lähteä täältä pois”, Honkala lisää.

”Tää on todella hieno yhteisö, kaikki tukee toisiaan”, Rajala sanoo.

”Toisten etu on myös oma etu. Kaikki tietää sen, eikä mitään mustasukkaisuutta ole, ei edes ruokapalveluiden välillä”, Honkala jatkaa.

Hänen mukaansa ruoka- ja majotuspalveluita on edelleen Mathildedahlissa liian vähän matkailijoiden määrään nähden.

”Yhdeksän huoneen hotelli, Marinan kuusi huonetta, Bed and breakfast, vuokrahuoneita”, Honkala luettelee.

”Ihmiset viipyy täällä yleensä yön yli. Käyvät kansallispuistossa, luontotalolla, joka on tässä lähellä, Mathildenjärvellä tai luontopoluilla, joita menee tosi monenlaisissa paikoissa.”

Puiston lumo

Puolitoista vuotta sitten perustettu Teijon kansallispuisto, jonka sisällä Mathildedahl sijaitsee, on Suomen oloihin uuden tyyppinen. Siellä on monia erilaisia luontokohteita, lehtoa, järviä, rantakallioita – ja kulttuuria. Kansallispuiston tulo on lisännyt alueen tunnettuutta.

”Sillä tavalla ihmiset ovat tämän vähitellen löytäneet. Täällä on monenlaista, ja esimerkiksi lapsiperheet viihtyvät täällä tosi hyvin. Luonto ja monet muut virikkeet ovat samassa paikassa”, Honkala sanoo.

Samoilla kulmilla ovat golfkenttä ja sienimaastoihin pääsee pyörällä, jonka voi vuokrata Mathildedalista.

Iso tekijä on myös se, että sveitsiläinen pariskunta osti Mathildedahlin sataman äskettäin. Sinne on tehty miljoonasijoitukset.

”Ravintola ja sauna on uusittu, samoin laiturit, joissa on 280 venepaikkaa ja 50 vierasvenepaikkaa”, kertoo Honkala.

Se on tuonut paljon veneilijöitä, joilla on nyt syy lähteä Hankoniemen takaakin pohjoiseen.

”Onhan kansallispuiston tuleminen ja sataman kehittäminen tuonut meillekin asiakkaita. Meillä on valikoimaa retkeilijöille ja veneilijöille, pipoja, sormikkaita ja alpakanvillapaitoja”, Rajala sanoo.

Unelma kehräämöstä

Täällä venytetään makkaraa! Siis alpakanvillan lanka-aihioita. Olemme vanhan ruukkirakennuksen kehräämöhallissa, jossa kehruukoneet pitävät tauotonta ääntään.

Kehräämön siniseksi maalatut metalliset koneet ovat lumoavan näköisiä, käsityön taidonnäytteitä nekin!

”Sinin haave oli ollut pitkään saada oma kehräämö”, Rajala kertoo.

Leena Rajala oli miehensä kanssa muuttanut Mathildedaliin jo 2008.

”Olimme etsineet pitkään paikkaa, josta minulla olisi töihin, Kemiön saarelle, lyhyempi matka. Asuimme silloin siis Naantalissa.”

”Nämä sitten sanoivat, että täällä on kaunista ja alkoivat puhua, että täällä olisi tontteja vapaana, mitä jos rakentaisitte talon”, Honkala kertoo.

”Käytiin kävelyllä jollain kerralla, kun he oli täällä käymässä, ja todettiin, että tämä ruukkirakennus olisi täydellinen paikka kehräämölle. Ja tänne se sitten perustettiin”, sanoo Rajala.

Sini Honkala miehineen löysi lopulta vanhan mansardikattoisen omakotitalon.

Rajala asuu aivan liki – ja molemmilla on vain muutaman sadan metrin matka töihin kehräämöön.

Että tehdä mitä!

Tilaavievät kehruukoneet kiinnostivat alun perin siksi, koska villaa ei saanut kehrättyä Suomessa.

”Teetin siis kehruutyöt Englannissa”, kertoo Honkala.

”Se oli kallista, ja siinä joutui odottamaan kauan. 2011 alkukesästä kävin itse hakemassa kehrättyä villaa Englannista, autolla! Se oli viimeinen niitti.”

”Silloin päätin, että omat koneet on saatava.”

Honkala oli odottanut ja toivonut, että joku tutuista alpakka-alan ammattilaisista, artesaaneista, hankkisi kehruulaitteet. Kun kukaan ei niin tehnyt, se piti tehdä itse.

Koneita piti odottaa kaksi vuotta. Ne tulivat Kanadasta vuonna 2014.

”Palvelu on kyllä ollut hyvää, sieltä saa edelleen apua, jos joku ei toimi. Ja Leenan mies Juha on tosi kätevä myös koneiden kanssa.”

Pienkehruukoneilla pystyy tekemään pieniä määriä villaa, mutta ei sitä tarvitakaan kymmeniä kiloja.

”Juuri tällaisia koneita valmistaa vain tämä yksi valmistaja maailmassa”, Honkala kertoo.

”Olin tutustunut tällaiseen kehräämöön Englannissa. Tiesin, mitä haen.”

”Mutta oli se pankinjohtajan ilme näkemisen arvoinen. Niin siis te meinaatte tehdä niinku mitä!”

Nyt elinkeinossa on kaksi pääosaa, alpakoiden myynti ja kehräämö- ja tuotemyynti. Hyvän alpakan hinta voi olla tuhansia euroja.

Naiset työllistävät suurta joukkoa suunnittelijoita ja muita ammattilaisia.

Ihanaa hulluutta

Honkala ja Rajala sanovat, että oravanpyörästä pois hyppääminen on ollut tärkeimpiä asioita kehräämössä.

”Saatoin hoitaa 30 potilasta päivässä fysioterapeuttina. Se meni aika konemaiseksi helposti”, Honkala kertoo.

Rajala puolestaan mainitsee, että on kokenut kolme pahaa loppuunpalamista edellisessä työssään avustajakoirakouluttajana.

”Muisti katosi ja sellaista. En ole osannut jakaa taakkaa. Nyt on hyvä olla, vaikka töitä tehdään tosi paljon. Sitä pystyy itse rytmittämään.”

”Ja täällä Mathildedahlissa on niin hyvä olla, nukkua ja hengittää. Sillä on todella suuri merkitys”, Rajala kertoo.

Naiset palaavat taas ystävyyteen.

”Sanotaan aina kiitos toisillemme yhteisen työpäivän jälkeen”, Rajala kertoo ja Honkala jatkaa:

”Hullu hyppy tuntemattomaan on tehty yhdessä. Mutta hulluus kannattaa!”