Suomalainen satiiri on hampaatonta, mutta silti liian ärsyttävää

Voisi sanoa Asterixia mukaillen, että hulluja nuo ranskalaiset. Yhtenä kauniina talvisena sunnuntaipäivänä vajaat neljä miljoonaa kansalaista lähtee liikkeelle, osoittaa mieltään, vaatii sananvapautta ja oikeutta satiirisen pilalehden tekemiseen. Lehti on kuulemma sisällöltään usein räävitön, yliampuva, rienaava ja tolkuton. Se on myös usein satiirissaan osuva, paljastava ja hauskakin. Vertailukohtaa sille ei Suomessa ole, muta täällä tuollaista ilmiötä ei siedettäisikään.
Täkäläisen satiirin sananvapaudesta on hyvä esimerkki viime lauantain jälkeinen keskustelu Kingi –nimisestä MTV3:n viihdeohjelmasta. Siinä kuvitteellinen Hannu Pakarainen –hahmo esitti sotaveteraani-isoisänsä ”kunniaksi” Finlandia-hymnin. Esitykseen kuului sinivalkoisen ”lipun” tai lakanakankaan kuvitteellinen palosammuttaminen jaloin polkemalla. Toimi tulkittiin Suomen lipun häpäisemiseksi. Iltalehden haastattelema Suomalaisuuden liiton asiantuntija kommentoikin: ”Jää sisäministeriön harkittavaksi, onko sakon paikka.”
Vain hetki lausunnon jälkeen miljoonat ranskalaiset sekä monet Euroopan johtajat – muun muassa Suomen pääministeri – ulkoilivat satiirin oikeutuksen puolesta. Jos joku ranskalaisuuden liitto esittäisi maanmiehilleen, että paikallinen sisäministeriö ratkaisee tapaus kerrallaan, onko vaikkapa Charlie Hebdonin satiiri aina sakon arvoinen vai ei, häntä kohdeltaisiin kuin Trubadurixia.
Torstaina ilmestyvässä Seurassa Fingerpori-sarjastaan tunnettu pilapiirtäjä Pertti Jarla analysoi englantilaista, ranskalaista ja suomalaista satiiriperinnettä. Jarlan mukaan englantilainen satiiri on kuivaa ja älykästä, ranskalainen sen vastakohta, likaista ja loukkaavaakin. Viimeksi mainitun ystäväksi hän ei tunnustaudu. Suomalainen satiiri taas on kilttiä, poliitikot pääsevät helpolla, sanoo Jarla ja toivoo, että syvempi satiiri aktivoituisi täälläkin eduskuntavaalien alla.
Se on turha toivo.
Omakohtaisesti muistan, kuinka valtamedian johto käskytti pitämään matalaa profiilia, kun maailmaa ravisti takavuosina tanskalainen pilapiirroskohu profeetta Muhammedista. Ilman internetiä suomalaiset eivät olisi omin silmin päässeet selville, minkälaisesta piirroksesta oikeastaan oli kyse, mistä maailmalla oikeastaan puhutaan. Nyt toki asiaa todistetaan muisteluissa päinvastaiseksi eli että ilmaisunvapaus on ollut aina suomalainen arvo.
Vanhoja muistelemalla päätyy helposti 1990-luvun alkuun ja Helsingin Sanomien Kari Suomalaiseen. Taitelijan lähtö lehdestä oli meikäläiselle mielipideilmastolle kuvaava, vaikka Karin ideologia edusti ehkä vastakkaista nyt nähtyihin ranskalaisiin tapahtumiin. Hufvudstadsbladetin päätoimittaja vaati talvella 1991 ”piirtäjän panemista aisoihin”. Samoin laaja oikeusoppineiden joukko vaati oikeusministeriöltä selvitystä, loukkaavatko Karin piirrokset lakia. Kesäkuussa lehti hyllytti piirroksen, jossa poliisi toteaa partiokaverilleen kysyneensä viereisen sermin takana katketakseen nauravilta, kalliisti pukeutuneilta tummaihoisilta miehiltä, oliko näillä viisumia ja työlupaa. Piirroksen satiiri oli lehden mukaan sopimatonta ja olisi ollut kannanotto siitä, että pakolaisten maahantuloon liittyi taloudellisia väärinkäytöksiä. Hyllytyksen jälkeen Suomalainen toteutti uhkauksensa: jos häntä sensuroitaisiin, hän lähtee. Päätoimittaja Janne Virkkunen myönsi veteraanipiirtäjälle eron selittäen, ettei syy ollut piirroksen aiheessa vaan aiheen toistumisessa Karin piirroksissa.
Suomalaisia ei näkynyt toreilla tai turuilla yhden Suomalaisen puolesta mieltä osoittamassa, vaikka kauniita kesäpäiviä riitti.
Tässä muuten yksi aiheeseen liittyvä huomio: Kari Suomalainen oli Helsingin Sanomista lähtiessään 70-vuotias. Oli yllättävää huomata, että Charlie Hebdonin uhreista monet piirtäjät olivat jo ikähenkilöitä: Georges Wolinski 80, Jean Cabut 76 ja Philippe Honore 74. Satiirikon luomisvoima on ilmeisesti uusiutuvaa ja hyvin säilyvää.
Siksikin he ovat vaarallisia.