”Huomenna sinut kannetaan hautaan” – Vanhoissa ruumispaareissa asioita ei kaunisteltu

Saastamalan Pyhän Marian kirkkoon on lennähtänyt talitiainen. Se käy nokkimassa pyhäinkuvia, nousee välillä korkealle katonrajaan ja liihottaa alttariseinälle asti.

Alttarilla seisova Urpo Vuorenoja aloittaa vanhan englantilaisen virren:

Veri Jeesuksen meidät taivaaseen täältä murheiden maasta vie. Sana ilmoittaa aivan tarkalleen että sinne vain yks on tie.

Vuorenojan ääni soi keskiaikaisessa kivikirkossa upeasti. Täällä on järjestetty konsertteja gregoriaanisen musiikin festivaaleilla, joita Vuorenoja oli mukana perustamassa 20 vuotta sitten.

Nyt seinät ja maalattia hohkaavat koleaa. Aurinko paistaa sisään sivuovesta kipeän kirkkaana, mutta ei aivan tavoita penkkirivien taakse tiiliskivien päälle asetettua mustanpuhuvaa esinettä.

Raskastekoinen, puusta veistetty teline on nimeltään ruumispaarit – vainajan toiseksi viimeinen leposija, kuoleman kulkuväline.

Esineen käyttötarkoituksen voisi päätellä myös paareihin kirjoitetusta tekstistä. Arkunalustan toisessa päässä lukee nykysuomeksi korjattuna:

Tänä päivänä minä, huomenna sinä, hautaan kannetaan.

Virkkeen alku on lähes suora suomennos vanhasta latinankielisestä ilmauksesta Hodie mihi, cras tibi. Mutta aivan kuin siinä ei olisi kylliksi, paarien toiseen päähän on lisätty jatkokommentti:

Kyllä perässäni tulet vielä pikemmin kuin luulet.

Tämä loppukaneetti lukee vainajan pääpuolella, siis siinä päässä, jonka jäljessä saattoväki on kulkenut.

Aivan kuin vainaja olisi halunnut tehdä jälkeen jääneistä surijoista julmaa pilaa.

Kuka hän voisi olla?

Vainaja lällättää

Ruumispaareja on käytetty aikanaan hautajaisissa arkun kantamiseen. Ne jäivät kokonaan pois käytöstä toisen maailmansodan aikoihin, jolloin muun muassa kantoliinat yleistyivät.

Monesta kirkosta ja seurakunnasta vanhat ruumispaarit on hävitetty, mutta joitakin kymmeniä on sattuman kaupalla säilynyt.

Esineenä ruumispaarien historia on pitkä ja ulottuu antiikin aikaan. Vanhimmat Suomessa säilyneet paarit ovat 1700-luvulta, mutta useimmat on tehty Länsi-Suomessa 1800-luvun alussa. Vain harvoissa on koristelun lisäksi tekstiä, puhetta vuosisatojen takaa.

Joissakin paareissa kerrotaan, kenelle ne on tehty. Esimerkiksi Mynämäellä säilytettävät paarit on lahjoitettu Herr. Mag. Pietar Sonckilda hänen rackan wanhimban Poicansa Poieaslähdendän ohesa ajallisen Cuoleman cautta.

Sastamalan ruumispaareista ei tällaista tietoa löydy, ei tekijän eikä vainajan nimeä. Se kiinnostaisi, sillä paarit eivät totisesti jätä kirkossa kävijää kylmäksi. Niiden teksti tuntuu jopa hirtehiseltä: kuin ruumis siinä rajan takaa lällättelisi surevalle, itkua tyrskivälle omaiselle.

Vai voisikohan sen ajatella toisin?

Kitsaasti kuuliainen

Urpo Vuorenoja näyttää, miten ruumispaareja kannettaessa marssittiin oikeaoppisesti: askel, toinen jalka viereen, pysähdys, uusi askel.

Surumarssin tahti synnyttää keinuvan liikkeen.

Vuorenoja haluaa, että hänet kannetaan hautaan Sastamalan ruumispaareilla. Hän alkaa olla jo siinä iässä, jossa maahanpanijaisten miettiminen on jokseenkin luonnollista.

Jos se nyt nykyaikana on jollekin luonnollista.

Sanotaan, että nykyihmisen on vaikea kohdata kuolemaa, se halutaan siivota pois näkyvistä, sulkea laitosten valkoisiin huoneisiin, joissa tuoksuu kemikaaleille.

Surusta ja läheisen menettämisestä viime elokuussa väitelleen uskontotieteilijän Mari Pulkkisen mielestä tämä on klisee, joka pitää vain osittain paikkaansa.

”Ei kuolema tai kuolevaisuus sinänsä ole ihmisille vaikea juttu vaan monille aktiivisesti tiedostettu tosiasia”, Pulkkinen sanoo.

”Mutta me olemme vieraantuneet siitä, että kuolema on kitsaasti kuuliainen. Se ei tottele meidän toiveitamme tai lääkäreiden diagnooseja ja ennusteita.”

Toisin sanoen me emme halua tiedostaa, ettemme pysty hallitsemaan kuolemaa.

Siksi ruumispaarien teksti saa meissä aikaan kylmiä väreitä.

Suren myöhemmin

Mari Pulkkinen keräsi tutkimukseensa mediailmoitusten avulla 159 läheistään surevan suomalaisen kirjettä. Niistä näkyi nykyihmisen hätä kuoleman sattumanvaraisuuden edessä: kuoleman ei kuuluisi kohdata tietyntyyppisiä ihmisiä, kuten lapsia, terveitä tai raittiita.

Suremista saatetaan myös yrittää siirtää, jos menetys sattuu vaikeaan elämäntilanteeseen.

”Kun kuolema yhtäkkiä tulee kiireisen elämän keskelle, kysytään, että miksi juuri nyt, en ehdi nyt, suren myöhemmin.”

Hän huomasi itsekin ajattelevansa niin, kun kiireisimmän väitöshässäkän keskelle tuli tieto yli 90-vuotiaan isoäidin kuolemasta.

Pulkkisella on kouriintuntuvaa kokemusta myös kuoleman kitsaasta kuuliaisuudesta. Hän menetti kymmenisen vuotta sitten lyhyen ajan sisällä kaksi odottamaansa lasta. Oma suru keskeytti tuolloin jo meneillä olleen tutkimusprosessin surusta.

Suru ei ole Pulkkiselle enää vain tutkimuskohde vaan rinnalla kulkija arjessa. Siksikin hän haluaisi lempeästi ravistella ihmisiä muistamaan elämän rajallisuuden.

”Yksi keino voisi olla se, että me, joilla on menetyksiä tai kohtaamme työssämme kuolemaa, emme vaikenisi tai peittelisi asioita, vaan toisimme omat kokemuksemme osaksi arkea. Usein pyrimme piilottamaan ne, emme halua paljastua sureviksi.”

Tiedostamattaan sureva tavallaan suojelee kohtaamiaan ihmisiä. Ei halua kenenkään ahdistuvan siitä, että huomenna suru voi osua omalle kohdalle.

Elämä – pikku episodi

Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että nykypäivänä hautajaisissa muistutettaisiin saattoväkeä heidän omasta kuolevaisuudestaan Sastamalan ruumispaarien tapaan. Hautajaisissahan on tarkoitus kunnioittaa poisnukkuneen muistoa, ei ajatella itseä.

Usein sekin on tosin nykyihmiselle liikaa.

Mari Pulkkinen on huolissaan siitä, että vaikka hautajaiset ovat yhä rituaalina merkittävä, moni sureva kertoo olleensa tilaisuudessa lääkityksen alaisena. Jälkeenpäin omainen ei ehkä edes muista, mitä hautajaisissa on tapahtunut.

”Hautajaisista pyritään suoriutumaan kunnialla, mutta häviääkö rituaalin merkitys, jos pyritään lääkepöhnässä käyttäytymään arvokkaasti?”

Pulkkinen huomasi tutkimuksessaan monen myös haluavan, että voi hyvästellä läheisensä mutta kuolla itse äkkiarvaamatta. Läheisen pitäisi siis kuolla hitaasti, mutta oma kuolema saisi mieluummin olla nopea.

Eikä omaa kuolemaa haluta ajatella. Mutta onko se tarpeenkaan?

”Voikos kuolemaa oikeastaan ajatella”, kysyy Sastamalan kirkkoherra Ari Paavilainen. Hänestä tärkeämpää olisi ajatella elämää.

”Vanhan katolisen kirkon aikaan elämä oli pikku episodi ennen kuolemaa ja iankaikkisuutta”, Paavilainen muistuttaa.

Monella ei enää ole uskoa iankaikkisuuteen. Luulisi, että se pistäisi miettimään elämän rajallisuutta vielä enemmän.

”Mutta ei nykyihminen hirveästi funtsaa elämäänsä, sitä mikä on tärkeää ja miten aikansa käyttää.”

Kirkkoherralle tehdyt?

Sastamalan ruumispaarien teksti ei ole sikäli ainutlaatuinen, että samanlainen viesti on säilynyt muutamassa muussa esineessä. Esimerkiksi Jämsän kirkkomuseossa on paarit, joissa lukee muun muassa Muista ettäs cuolet. Mynämäen paareissa taas painotetaan Tänäpän oli minun wuoron, huomena taas sinun. Muista aina sitä.

Vaikka ei ole tietoa siitä, kuka Sastamalan paareilla on ensimmäisenä hautaan kannettu, asialla voi hiukan spekuloida. Ehkä ei ole sattumaa, että paareista löytyvä vuosimerkintä 1834 on sama kuin Sastamalan silloisen kirkkoherran Gustaf Aspin kuolinvuosi.

Kirkonkirjojen mukaan Asp kuoli kesäkuun lopulla 1834 sairauskohtaukseen 68-vuotiaana. Ehkä juhlavat paarit tehtiin häntä varten, sillä vain 12 vuotta aiemmin ruumiiden hautaaminen kirkon lattian alle oli lopullisesti kielletty keisarillisella asetuksella.

Kirkkoherrakin piti siis kantaa kirkosta ulos ennen saattamista viimeiseen leposijaansa. On kuitenkin arvoitus, mihin Asp on haudattu, sillä hänen muistokiveään ei Sastamalan Karkun kirkkomaalta löydy. Se on hiukan kummallista siitä huolimatta, että muistokivet yleistyivät vasta 1800-luvun puolivälissä, olihan Asp pitäjän merkkihenkilö.

Se kuitenkin tiedetään, että hänen toinen vaimonsa Charlotta kuoli 58-vuotiaana syyskuussa 1834, alle kolme kuukautta miehensä jälkeen.

Vaimo nukkui pois pian miehensä perään – ehkä pikemmin kuin luulikaan.

Lähde: Saila Nyrkkö: Sippolan ruumispaarit ja muita tarinoita viimeiseltä matkalta (Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2010).