Pitääkö ottaa jalat alleen, kun karvaperseduunari tulee pimeällä vastaan?
Teksti:
Koikkalainen

Kummallinen on kesä. Juhannuksesta on pari viikkoa ja Koikkalaisen pihanperällä juhannusruusut vasta nupuillaan.

Mansikoissa on nähty kukat, mutta mustikkaa pukkaa kuulemma sitten kunnolla, kun sen aika on.

 

Koleat ilmat ovat tehneet tehtävänsä. Puutarhoissa ei kasva mikään, ja linnunpojat värjöttelevät kylmissään pesissään.

Maailma on osoittautunut kolkoksi paikaksi.

 

Tutkija Kauko Salo on mielialojen herra. Häneltä kuullaan kesän marja- ja sienisatoennusteet. Usein ne ovat madonlukuja sille, miksi kesä lopulta kallistuu.

Mustikalle povataan hyvää satoa, mansikasta ei tiedetä eikä sienistä uskalleta sanoa vielä mitään. Vain se, että tulossa on. Ainakin jotain.

 

Kreikassa kaikki on vielä surkeammin. Rahat ovat loppu. Sitä ei saa enää seinästäkään.

Asiat saattavat kääntyä mihin suuntaan tahansa.

Eniten kärsivät kädestä suuhun elävät köyhät, joilla ei ole ollut laittaa mitään tulevien päivien varalle.

 

Kaikenlaista joutuu miettimään. Viime päivinä on Suomessa puhuttu siitä, mihin oppositioon vastoin tahtoaan lykätyt demarit ovat menossa.

Puolueen pelastajaksi kaavaillun puheenjohtaja Antti Rinteen aika on ollut pelkkää pudotusta. Loppua ei näy.

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen analysoi tilannetta hyvin. Ensin puolueen ex-puheenjohtaja Jutta Urpilainen käänsi kylmästi selkänsä karvaperseduunariäijille. Kun Rinteestä tuli puheenjohtaja, tämä vieraannutti puolueesta koulutetut keskiluokkaiset naiset.

Soppa oli valmis. Laari on tainnut tyhjentyä molemmista.

 

Metka termi tämä karvaperseduunariäijä. Mikähän mies se oikein on ja miltä näyttää? Pitääkö ottaa jalat alleen, kun sellainen tulee pimeällä vastaan?

Koikkalainen arvioi, että karvaperseduunariäijä on keski-ikäinen tai vähän vanhempi mieshenkilö, joka möyrii rakennuksilla, viemäreissä, konepajoissa, paperitehtaissa, telakoilla ynnä vastaavissa töissä, joissa nuoriso ei viihdy eikä käsiänsä tahraa.

 

Karvaperseduunariäijä pyörittää yhteiskunnan rattaita. Karvaperseduunariäijä hoitaa infrastruktuuria, jotta perusasiat olisivat kunnossa ja muilla – fiineissä töissä työskentelevillä – kivaa.

Karvaperseduunariäijä paiskii töitä – jos niitä on – päivät, illat ja viikonloput ja kiskaisee tarvittaessa pullon kossua perjantai-illan ratoksi.

 

Jos ei olisi tipan tippaa huumorintajua, voisi ajatella, että karvaperseduunariäijä on nimitys, joka on lähellä jos ei viha- niin ainakin nokanvarsipuhetta. Suomalaisesta perusmiehestä siinä kuitenkin puhutaan. Ihan tavallisesta suomalaisesta perusmiehestä.

Karvaperseduunariäijät eivät pidä itsestään meteliä. Heitä on kymmeniä tuhansia. Se on paljon, mutta silti liian vähän. Kun he lisäksi tuntevat olonsa vieraaksi demarien riveissä, he siirtyvät Timo Soinin joukkoihin.

 

Ongelma on valmis. Kun työt lähtevät Suomesta ja karvaperseduunariäijä on epävarma, sdp:kin harhailee ja kannatus on historian alhaisinta.

Työn luonnekin on muuttunut. Iso piippu ei seiso enää keskellä kaupunkia ja anna leipää sukupolvesta toiseen. Syötäväkin on pätkissä.

 

Kaikella on kuitenkin kaarensa. Ehkä demareiden ongelmat ovat sitä tasoa, että puheenjohtajavaihdokset eivät enää auta.

Kaaren pää on tullut vastaan.

X