Esko Valtaoja: Karvaton kolumni
Parta oli uskollinen seuralaiseni teini-iästä asti, ei mitenkään tyylisyistä.
Tämän kolumnin koristeena pitäisi nyt sitten olla kuva karvattomasta miehestä, jos vain Seuran kuvaaja on ehtinyt sovitusti paikalle. Jos ei, niin ettepä ole paljon menettäneet.
Parta oli uskollinen seuralaiseni teini-iästä asti aivan yksinkertaisesti siksi, että toivottoman aamu-uniselle jo housujen jalkaan vetämisessä ja hampaitten harjaamisessa on ihan riittämiin haastetta. Niinpä ei parranajoa tullut yritettyä ensimmäistäkään kertaa, kuten ei tullut yritettyä sitä toistakaan miehistä pahetta, tupakanpolttoa.
Ja kun opiskellessa ei enää ollut äitiä patistamassa parturiin, niin tukkakin sai sitten kasvaa vapaasti. Rahan ja ajan säästöä kaikki. Rovaniemen asemalle vastaan tullut isä kulki kahdesti ohitseni poikaansa tunnistamatta.
”Minä ajattelin, että jos tuo maiharitakkinen hippi vielä kerran virnistää minulle, niin hälytän paikalle poliisit.”
Nyt kun käsi aina välillä mietteliäänä haroo tyhjää, tulee väkisinkin ajatelleeksi karvojen kulttuurihistoriaa, tyylin ja tapojen vaihteluita. Ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle laumaeläimelle kaikki erilaisuus on kavahdettavaa ja pelottavaa, ja niinpä me seuraamme uskollisesti muodin satunnaisia oikkuja, sesongista ja vuosisadasta toiseen – tai sitten julistamme ulkonäöllämme erilaisuuttamme.
Kuusikymmentäluvun vähäkarvaisessa maailmassa Beatlesit ja risupartaradikaalit olivat uuden ajan, joidenkin mielestä maailmanlopun, sanansaattajia. Yritin turhaan muistutella mummolleni, että Jeesuksellakin todennäköisesti oli pitkä parta ja tukka.
Nyt elämme aikamoisen suvaitsevia aikoja, ainakin mitä ulkonäköön tulee. Edes Päivi Räsänen ei ilmeisesti tunne tekevänsä syntiä esiintyessään oma tukka lyhyenä ja antaessaan poikansa kasvattaa pitkän tukan, vastoin apostoli Paavalin selkeää ohjetta. Jopa poliitikko, yritysjohtaja tai pappi voi vähän irroitella ulkonäkönsä kanssa, ja hyvä niin.
Eihän tässä missään Pohjois-Koreassa eletä.
Mutta ajat vaihtelevat, ja seuraavan sukupolven pitää aina koettaa julistaa erilaisuuttaan, keinolla millä hyvänsä. Tuleekohan taas joskus aika, jolloin jokainen mies on parraton ja tukka kuin juuri intistä päässeellä? Tai aika, jolloin naimisissa olevan naisen on pidettävä hiuksensa yhtä tarkasti piilossa kuin pissivärkkinsä?
Vai olemmeko vähitellen kasvamassa niin aikuisiksi, että uskallamme sallia jokaisen ihmisen toteuttaa itseään myös ulkonäkönsä osalta, leikitellä omalla ruumiillaan, pukeutumisellaan ja karvoillaan ihan oman mielensä mukaan?