Rööki ei nykyisin ole viesti siitä, että tässä menee sankari-John tai maailmannainen Elsa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Esko Valtaoja

Televisiosta tuli yksi lapsuuteni suosikkielokuvista, Howard Hawksin Afrikka-seikkailu Hatari. Kuinkahan monta kertaa kävinkään sen katsomassa Kino-Arissa Kemissä? Viisikymmentä vuotta myöhemmin pääsin lopulta itsekin Tansanian savanneille ja Ngorongoron kraateriin, Hatarin kuvauspaikoille.

Muistin yhä tarinan kohokohdat, mutta yhtä asiaa en muistanut. Joka ikisessä kohtauksessa joka ukko ja akka veti röökiä posket soikioina, alaikäinen suojattityttö Brandy mukaan lukien. Prepuberteettisia väristyksiä minussa aikanaan aiheuttanut Elsa Martinelli sai tuskin otettua tupakkaa suustaan ottaessaan selvää, minkä sorttisesta suutelemisesta John Wayne pitää.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni paksun savupilven keskellä. Isä ja äiti olivat ketjupolttajia, ja John Waynen tavoin kuusi askia päivässä kuluttanut isäni kuoli keuhkosyöpään jo 65-vuotiaana. Miehet jotka menevät, näkevät ja tekevät, vetävät ne väkevät, niinhän meitä silloin valistettiin. Ja elokuvat antoivat loputtomasti lisää mallia kasvavalle nuorisolle.

Edes paha keuhkoastmani ei raikastanut kotimme sisäilmaa. Isä tosin veivasi joskus autolla matkustettaessa ikkunaa hetkeksi raolleen, vaikka antoikin ymmärtää, että kyse oli pelkästä hömpötyksestä. Omassa huoneessani haisi aina pikkusikari Barres, joita Pekka-serkkuni poltti, kun pelasimme yökaudet shakkia tai pokeria.

Loputon tupakointi oli yksinkertaisesti osa maailmaa, yhtä luonnollista kuin hengittäminen tai syöminen. Siksi en siihen kiinnittänyt mitään huomiota lapsena Hataria katsellessanikaan.

Tuoreen tutkimuksen mukaan enää pieni vähemmistö nuorista tupakoi päivittäin. Rööki ei nykyisin ole viesti siitä, että tässä menee sankari-John tai maailmannainen Elsa, vaan aivan päinvastoin. Yhä useampi luokittelee tupakoivan jonkin sortin luuseriksi, ei-toivottavaksi seuraksi. ”Kuka nyt tuhkakuppia nuolisi”, viriteltiin tupakanvastaisuutta jo vuosikymmeniä sitten. Niin, kukapa?

”Suomessa minä olen alemman luokan ihminen!” hekotteli tähtitieteilijäystäväni Sen Kikuchi aina sytyttäessään yhden loputtomista savukkeistaan. Japanilaisena häntä huvitti hillittömästi ajatus, että tupakoiviin voitaisiin liittää negatiivisia mielikuvia.

Kun mainonta on kiellettyä yhä useammassa maassa, syöpäkäärylefirmat kuulemma koettavat houkutella elokuvien tekijät palaamaan vanhoihin hyviin aikoihin ja pistämään tupakan käryämään jokaisen näyttelijän suupieleen. Hyvin tuntuvat ainakin suomalaisissa filmeissä onnistuneen. Niissähän ei tosin ole sankareita nähty vuosikymmeniin, luusereita vain.

X