Jari Tervo: Isä kuoli juhannuksena - Säilytän silti puhelinnumeron kännykässäni

Isäni Alpo Tervo ilmoitti jo vähän päälle kolmekymppisenä kuolevansa 41-vuotiaana. Samanikäisenä kuin isänsä Unto Abraham Tervo. Alpo kuolikin juhannuspäivänä, kuten isänsä, mutta vasta 81-vuotiaana.

Varttunut sukulaismies muisteli hautuumaan parkkipaikalla Unto Abrahamin maahanpanijaisia kesällä 1950. Aurinko paistoi ja lihakeittoa syötiin. Sama aurinko helotti nyt isän sijasta pojalle.

Kirkon eteisessä halasin äidin. Hän on pieni ja hento, mutta lujaa tekoa. Äidin ääni värähti, kun hän soitti juhannuksena ja kertoi mitä sairaala oli ilmoittanut: Alpo kuoli hetki sitten. Elämä oli hänen aviomiestään rääkännyt viimeiset vuodet.

Ruotsista saapui velipoikaansa saattamaan Aila-sisko viisikymppisine lapsineen. Äsken heidän kanssaan mekastettiin hiekkalaatikolla Tenstassa. Alpon piirteet jatkavat elämäänsä Ailan kasvoissa.

Isää ryhmittyivät kantamaan Tervot ja Kirjavaiset. Kati neuvoi minua siirtymään arkun toiselle puolelle: pääsisin kantamaan vasemmalla kädelläni ja poika oikealla. Tottelin vaimoa.

Kun poikamme Kallen kanssa kannoimme rinnakkain arkkua Viirinkankaan kirkosta sinisen taivaan alle, liityimme sukupolvien ketjuun. Se tuntui askelluksessa niin, etten kuullut mitä musiikkia lähdön hetkellä soitettiin.

Näin kuuluukin olla. Lapset ja lapsenlapset saattelevat isät ja äidit hautaan. Tämä on oikea järjestys. Päinvastainen on julma ja luonnoton.

Kahvasta kannettuna arkku painoi vähän, mutta liinoilla maan poveen laskiessa se oli raskas. Jokainen kantaja tunnusti myöhemmin pelänneensä arkun pudottamista. Alpo laskettiin samaan hautaan isänsä kanssa. Kivessä on vielä tilaa nimelle.

Muistotilaisuudessa Maija-sisko haki kännykästä Dave Lindholmin laulun Kulkuriveljeni Jan. Se oli isän mieliballadi. Sisko pyysi muistopaikan emännältä kulhoa. Hän laittaisi soivan kännykän kulhoon, joka toimisi kaikukoppana, vahvistimena, muun elektroniikan puuttuessa. Epäilin järjestelyä, mutta turhaan.

En poista kännykästä kuolleitten läheisteni numeroita. Poistamattomina he tuntuvat kulkevan aina mukana. Hautajaispäivän aamuna soitin isäni numeroon, kaksikymmentä päivää hänen poismenonsa jälkeen.

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, minulle vastattiin. Muunlainen vastaus olisikin yllättänyt.

Lohisopan, kahvin, täytekakun ja konjakin jälkeen saattoväki ryhtyi tekemään lähtöä. Kuka meni mökille, kuka vain muualle. Käteltiin ja halailtiin. Kännykkäkuvia napsittiin. Sovittiin kuka pääsee kenenkin kyydissä. Huoltamolla olisi pysähdyttävä.

Kaikki oli pientä, arkista ja käytännöllistä. Vain asia oli suuri.

    Jaa juttu Facebookissa

    Jaa juttu Twitterissä

   Tilaa Seura