Etelä-Ranska, Chauvet, pieni poika, soihtu ja seuralainen luolaston uumenissa 26 000 vuotta sitten. Kahdet vierekkäiset jalanjäljet. Pojan sekä suuren koiraeläimen, joka ei ollut susi.
Ensimmäiset tuntemamme todisteet koirasta. Niin kauan olemme taivaltaneet yhdessä. Ei siis mikään ihme, että Yle muutama viikko sitten uutisoi tutkijan todenneen ”koirien olevan myös ihmisiä”. Koirien aivotoimintaa magneettikuvauksin tutkinut neurota­loustieteen professori Gregory Berns uskoo koi­rien tuntevan positiivisia tuntemuksia, jopa ihmislapsiin vertautuen.

Sosiaalisessa mediassa kommentoitiin, ettei ”uutisessa” ole mitään uutta. Jokainen koiranomistaja voisi helposti luetella lukemattomia erilaisia tilanteita, jotka todistavat koiran pitkälle kehittyneestä tunne-elämästä. Koirat myötäelävät perheenjäsentensä ilot ja surut, ne tuntevat läheisyydenkaipuuta, ikävää, innostusta, mustasukkaisuutta. Ne haluavat kuunnella, jopa lohduttaa.

* * *

Bernsin uutisessa kiinnostavinta on se, että vielä 2010-luvullakin uutiseksi voi nousta havainto siitä, että ”koirilla sekä mahdollisesti muillakin elämillä näyttäisi olevan tunteita, ihan niin kuin meilläkin”.
Charles Darwin selvitteli jo 1800-luvulla eläinten tunne-elämää seuraamalla niiden käytöstä. Ihmisillä ja apinalla tietyt samat kasvojen ilmeet liittyvät samoihin tunteisiin, ja apina pystyy tekemään eron esimerkiksi vihaisten ja ystävällisten kasvojen välillä. Darwinin jälkeen lukemattomat muut tieteentekijät ovat päässeet vastaaviin ja vielä pitemmälle meneviin johtopäätöksiin. Eläin tuntee.

Miksi yhteiskunnat eivät vieläkään ole reagoineet tähän tietoon? Vai ovatko ne, riittävässä määrin?
Kenties meiltä aivan tavallisilta kuluttajilta edelleenkin puuttuu tietoa osataksemme reagoida ostopäätöksillämme. Satoja miljoonia eläimiä kuolee edelleen vuosittain koe-eläiminä, vaikka käytössä olisi vaihtoehtoisiakin menetelmiä, tuotantoeläiminä, vaikka kasvispainotteista ruokavaliota suosittelevat jo ravitsemustieteen asiantuntijatkin puhumattakaan sitten niistä eläimistä, jotka kuolevat ihmisen täydellisen turhamaisuuden vuoksi.
Ja millaisissa olosuhteissa nämä miljoonat ainutkertaiset, epäoikeudenmukaisen lyhyet elämät vietetäänkään, kuinka paljon niihin mahtuu inhimillistä – kyllä, inhimillistä hätää ja kärsimystä.

* * *

Mahatma Gandhin sanoin: ”Kansakunnan suuruuden ja moraalisen kehittyneisyyden määrittää se, kuinka se kohtelee eläimiään.”
Suomessa eläinten yhteiskunnallinen asema lienee kansainvälisesti vertaillen hyvä, mutta se ei riitä. Haaste on paljon mittavampi, koko ihmiskunnan yhteinen. Muutamien kymmenien tai satojen vuosien kuluttua meidän sukupolviemme ja eläinkunnan yhteistä historiaa kuvattaneen brutaalina, raakalaismaisena hyväksikäyttönä, jossa eläimille aiheutetun tuskan määrä oli sanoinkuvaamaton.
Monen myöhempien aikojen ajattelijan on varmasti mahdotonta käsittää tätä tiedon ja käytännön ristiriitaa, joka ajassamme suhteessa eläinten hyväksikäyttöön vallitsee. Miksi emme toimineet, vaikka tiesimme? Emmekö tunteneet?

* * *

Lammas oppii tunnistamaan kahdenkymmenen ihmisen kasvot, ja muistaa ne pitkään.

Lammas oppii tunnistamaan kahdenkymmenen ihmisen kasvot, ja muistaa ne pitkään.

Eläin tuntee. Koko elämänsä ajan, kunnes me ensin tapamme ja sitten syömme sen.
Tieto-Finlandia-palkitussa Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirjassa kerrotaan, että suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa: 36 kiloa sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. 60 vuodessa lihankulutuksemme on kolminkertaistunut elintason nousun myötä, mutta samalla keskimääräinen kuluttaja tietää hätkähdyttävän vähän ruokansa alkuperästä. Tai siitä, millainen on tuotantoeläimen elämä.
Jos haluaa tietää, kannattaa lukea Lappalaisen kirja.