Juha Kauppinen: ”Valtion roolin supistaminen ei kannusta yrittämään”

Johtavat poliitikot eivät ehkä ole ajatelleet asioita loppuun nakertaessaan valtiota puheissa.

”Valtio ei voi olla vastuussa ihmisten hyvinvoinnista.”

Tämän ajatuksen esitti kokoomuspoliitikko Sanni Grahn-Laasonen kesällä 2014 kokoomuksen oman Verkkouutiset-lehden mukaan. Seuraavan kevään vaaleissa Grahn-Laasonen valittiin eduskuntaan, ja hänestä tuli opetus- ja kulttuuriministeri.

Tällaista puhetta on nyt ilmassa paljon. Yksilön vastuuta korostetaan, hyvinvointivaltiota kritisoidaan ihmisiä passivoivasta vaikutuksesta. Näin puhuvat etenkin kokoomus ja keskustan oikeistosiipi, johtavat poliitikot.

Vuosikymmeniä viriteltyä hyvinvoinnin turvaverkkoa kääritään pois. Ihmisten luonnetta ikään kuin halutaan kovettaa. Tällaisiin arvoihin siis uskotaan, ei siinä mitään.

Mutta onko järkevää politiikkaa viedä tätä viestiä: että valtio ei enää kannattele ihmistä?

Tulee mieleen tilanne, jossa lapsi opettelee ajamaan pyörällä. Vanhempi voi noudattaa karkeasti kahdenlaista filosofiaa.

Toiset korostavat yksin pärjäämistä: Sinun on vain tultava toimeen. En voi aina olla tukenasi. Näin ajatellaan synnytettävän lapsesta sankaria, voittajaa.

Toiset luottavat lämminhenkisempään meininkiin: Ei vedetä tukea pois. Olen tässä, jos kaadut. Saat mokata.

Näin puhuva vanhempi luo lapselle illuusion siitä, että lapsi ei ole yksin. Että joku ottaa kiinni, jos jotain sattuu.

Tämä on, kuten sanottua, illuusio. Kukaan vanhempi ei voi oikeasti olla aina ottamassa lastaan kiinni. Mutta lapsi halutaan saada ajattelemaan näin.

Minä uskon tähän jälkimmäiseen tapaan. En paapo lapsia (mielestäni), mutta haluan saada heidät tuntemaan, että olen heidän turvanaan, että he eivät ole yksin. Vähän semmoisella utopistisellakin tavalla. Saa tehdä virheitä, turvaverkko kantaa.

Minut on kasvatettu suunnilleen näin.

Olen ehkä jäävi asiaa arvioimaan, mutta tässä tavassa kasvattaa on yksi nerokas puoli: se synnyttää lapsen päähän turvallisuuden tunteen, joka kannustaa kokeilemaan asioita. Se säilyy, kun lapsesta tulee aikuinen.

Se on strategia. Lapsi saadaan uskaltamaan, kokemaan miellyttäväksi tilanteet, joissa hän yrittää jotain uutta.

Mielestäni näin kannattaisi toimia myös yhteiskunnassa. Yhteiskunnan kannattaisi olla niin kuin vanhempi, joka luo uskoa, synnyttää rohkeutta.

Sen sijaan annetaan ymmärtää, että ei teistä kukaan täällä pidä huolta, eikä valtion kuulukaan.

Tämän puheen viisautta en tavoita.

Koska kun murennetaan mielikuvaa yhteiskunnan turvaverkosta, joka pelastaa, jos ihminen epäonnistuu, on suuri riski, että ihmiset alkavat varoa, pelata varman päälle. Ainakin näin käy ihmisille, joilla ei ole suurta tai rikasta sukua selustaansa turvaamassa.

Mielestäni valtion roolin supistaminen ja mitätöinti puheissa ei kannusta yrittämään.