Kirjakalkkis

Tutkimusten mukaan nuoret lukevat kirjoja vähemmän kuin aiemmin. Pidän tätä huonona kehityksenä. Olen kirjakalkkis.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tutkimusten mukaan nuoret lukevat kirjoja vähemmän kuin aiemmin. Pidän tätä huonona kehityksenä. Olen kirjakalkkis.
Teksti:
Juha Kauppinen

Olen oppinut itse tietyt asiat nuorena kirjoista. Ne voi oppia varmasti muualtakin, mutta minä opin ne kirjoista.

Löysin kirjoista esimerkiksi suuria paloja identiteetistäni, siitä kuka olen. Luin Ernest Thompson Setonin nuorisoklassikkoa Kaksi partiopoikaa – ja tunsin alkuräjähdyksen. Olin ainoa lapsi, joten olin aika usein yksin. Tykkäsin olla yksin metsässä. Häpesin sitä, koin sen oudoksi, koska kukaan kavereistani ei tehnyt niin.

Setonin kirjasta löysin sielunkumppanini Jan Yeomanin, kanadalaisen noin 10-vuotiaan pojan, joka haltioitui tuskaan asti kevään tulosta ja hanhiauroista taivaalla. Tuntui helpottavalta tajuta, että Jan viihtyi metsässä yksinkertaisesti sen takia, miltä metsä kuulosti, näytti ja tuoksui. Oli ainakin joku hahmo, vaikka jonkun keksimäkin, joka koki näin. En ollut enää ihan niin outo.

Kirjat toivat käsille maailman, joka on toisten ihmisten. Tämä oli tärkeää elämän heräämisen hetkellä, väitän. Koin nuorena oivalluksen, joka näin kirjoitettuna kuulostaa lattealta: on muita paikkoja ja muita ihmisiä, jotka ovat eri ihmisiä kuin me, mutta kuitenkin samoja. Elokuva pystyy melkein samaan, tai musiikki tai kuvataide – mutta eivät ihan. Eivät yhtä hyvin kuin kirja. Niin yksityiskohtaisesti ja syvällisesti.

Jos lukeminen on vähentynyt teinien elämässä, tilalle ovat kaiketi tulleet ruudut (tämä on arvaukseni, joka perustuu havaintoihin). Siis puhelimen ruutu ja sitä isommat.

En halua demonisoida sosiaalista mediaa, jossa teinit ovat tunteja päivässä. Somessa on hyvät puolensa. Se on jotain sosiaalista. Hyvä.

Mutta kun käyn tuntemieni varhaisteinien Instagram-profiileissa, joihin he postaavat omakuviaan, ja luen kavereiden kommentteja, ”Oot sigakomee!” ”Oot gomein!” ”Kiitti, ite oot komein”, kirjakalkkis minussa herää. Miksi?

Itseäänhän nuokin teinit etsivät. Miksi on erilaista löytää itsensä Setonin kirjasta Jan Yeomanin kautta kuin postaamalla itsestään omakuvia ja lukemalla muiden kommentteja niistä?

Tämä on vaikea kysymys.

Ero on ainakin siinä, että niissä kuvissa on teini itse. Hänen naamansa ja kehonsa. Hän panee itsensä jokaisella omakuvalla likoon. Hän on keskiössä, ikään kuin tulilinjalla. Hän ei saa lomaa itsestään niin kuin kirjoja lukeva saa. Kirjoihin uppoutuva saa rauhassa keskittyä muihin ihmisiin, heidän maailmoihinsa, vaikkakin itseään sieltä etsien.

Tätä tukevampaan analyysiin en pysty. Mutta tämäkin riittää syyksi tehdä lähes mitä tahansa, jotta omat lapseni lukisivat kirjoja.

Näin ajattelen ja kuulen kohinan ympärilläni: maailma muuttuu, minusta tulee kalkkis.

X