Tulevaisuutta vastassa

Näin käy erilaisissa asioissa, esimerkiksi lastenkasvatuksessa, urheillessani kilpaa tai tehdessäni töitä, kirjoittaessani tutkivaa juttua aiheesta, joka tukehduttaa alleen, vaatii niin paljon työtä, että en vain pelkää vaan tiedän epäonnistuvani.

Sanotaan, että pitää uskoa itseensä. Minulla se ei toimi. Minua ei kannattele usko vaan se, että jatkan puskemista silloinkin, kun en enää usko.

Uutiset kertovat kiihtyvästä pakolaistulvasta. Lampedusalle, Välimeren saarelle, pelastetaan Afrikasta tulvivia ihmismassoja, jotka yrittävät päästä Eurooppaan. Euroopassa näitä massoja pelätään.

Populismi nousee, koska ihmiset pelkäävät. Pelkäämme, että menetämme sen turvallisen ja hyvän mikä meillä on. Että menetämme kulttuurimme, rauhamme.

Minäkin pelkään. Olen lähes varma siitä, että maailma mullistuu. Että järjestys, jossa asiat nyt ovat, muuttuu.

Pelkään tätä muutosta. Massojen liikkuminen ruoan ja veden perässä ei ole kaunista katseltavaa. Se vaikuttaa meihin, emmekä me silloin tanssi yhdessä vihreillä kunnailla ja iloitse siitä, kuinka helppoa ja riemullista elämä yhdessä on.

Kun olin pieni, äitini puhui isoja asioita. Kaikkia pitää kunnioittaa. Oot vaan oma ittes. Ja niin edelleen.

Kuuntelin enkä tajunnut mitään. Sitten kasvoin, kuljin maailmalla ja aloin tajuta.

Tapasin ihmisiä Keniassa, Bronxissa ja Pariisissa. Huomasin, että kun hymyilen ja kättelen heitä tai katson taivaanrantaan ja siristän silmiäni ja sanon jotain rauhallisesti, saan heihin yhteyden.

Tiedän, että voin menettää kaiken koska tahansa. Olen melko varma, että tulevaisuus tuo mukanaan taistelua kaikesta mahdollisesta. Pystyn kuvittelemaan hetken, jolloin olen todella epätoivoinen. Jolloin pelkään itseni ja lasteni tulevaisuuden puolesta niin paljon, että en enää jaksa uskoa.

Mutta että lakkaisin silloin puhumasta ihmisille ja menemästä heidän luokseen? Että sulkisin portit ja löisin ikkunoiden eteen laudat?

Ei. Aion istua pihalla, kun he tulevat.

Kun tulevaisuus tulee heiluttaen tomahawkia tai muita vähän tunnettuja aseita, tuossa minä istun, pihakeinussa. Kun tulevaisuus huohottaa pihallani ja vaatii henkeäni, katselen taivaanrantaan, siristän silmiäni ja sanon jotain rauhallisesti.

Jos se ei riitä, se ei riitä.

Kaikki muuttuu melko varmasti. Tiedän sen, katsonhan minä uutisia. Enkä minä voi sitä estää.

Mutta että luovuttaisin nyt? Luovuttaisin vain siksi, että en enää usko tulevaisuuteen? Se olisi jotain niin häpeällistä, että en voisi hyväksyä sitä itseltäni.

Läpimurtoa edeltää täydellinen epätoivo. Tuokaa se päälleni, olen valmis.