Kuka surmasi puhelintytön? Seuran Murha-erikoislehti muistelee hyytävää mysteeriä

Puhelinkeskustelulinjoilla työskennelleen Liisa Mäkikankaan kuolemasta on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta. Tapaus ei jätä rikosylikomisario Jouko Tainiota rauhaan. Hän pyörähtää yhä tapahtumapaikoilla. Seuran 23/2014 mukana ilmestynyt Murha-lehti kertoo Mäkikankaan tarinan ja yhdeksän muuta ratkaisematonta murhamysteeriä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Liisa Mäkikangas tunnettiin sosiaalisena ja auttamishaluisena naisena.

Puhelinkeskustelulinjoilla työskennelleen Liisa Mäkikankaan kuolemasta on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta. Tapaus ei jätä rikosylikomisario Jouko Tainiota rauhaan. Hän pyörähtää yhä tapahtumapaikoilla. Seuran 23/2014 mukana ilmestynyt Murha-lehti kertoo Mäkikankaan tarinan ja yhdeksän muuta ratkaisematonta murhamysteeriä.
Teksti:
Seuran toimitus

Vuoden 1995 loppusyksy näyttää vääksyläisen Liisa Mäkikankaan, ”Lissun”, elämässä valoisammalta kuin edelliset kuukaudet.

Hän on hiljalleen pääsemässä elämään kiinni teini-ikäisen poikansa kuoleman jälkeen. 39-vuotias Liisa on muutama kuukausi aiemmin menettänyt ainoan lapsensa liikenneonnettomuudessa. Nyt hän on kuitenkin kyennyt palaamaan työhönsä vastaajaksi puhelinkeskustelulinjoille.

Lokakuista keskiviikkoiltaa Liisa Mäkikangas viettää kotioloissa, kerrostaloasunnossaan Asikkalan Vääksyssä, ystävättärensä seurassa rupatellen. Aiemmin he ovat shoppailleet yhdessä Lahdessa, ja Liisa on tuhlannut uusiin vaatteisiin, kenties itseään piristääkseen.

Ystävätär lähtee iltaseitsemän tienoilla. Reissuhommia tekevä Liisan miesystävä alkaa seuraavana päivänä huolestua, kun Liisa ei vastaa puhelimeen. Mies on työmatkalla, joten hän kehottaa puhelimitse ystävätärtä käymään katsomassa, mistä oikein on kysymys.

Kun ystävätär saapuu Liisan asuntoon Aniantielle, hän löytää naisen kuolleena.

”Perjantaina, lokakuun kuudentena, puolenpäivän aikaan Hollolan piirin silloinen nimismies pyysi meitä Asikkalaan. Sitten me lähdimme”, keskusrikospoliisin Tampereen yksikön rikoskomisario Jouko Tainio muistaa.

Keväästä 2004 lähtien jutun tutkinnanjohtajana on työskennellyt rikoskomisario Paavo Tuominen. Tekoa tutkitaan tappona.

Henkirikostutkinnan avainhenkilö on uhri, jonka persoonasta tutkijat pyrkivät muodostamaan tarkan ja todenmukaisen kokonaiskuvan.

”Kun tiedämme mahdollisimman paljon uhrista, on helpompi etsiä teon motiivia ja karsia potentiaalisia tekijöitä. Samoin on helpompi suhteuttaa muiden kertomia asioita uhrista ja tämän tekemisistä”, rikosylikomisario Tainio valottaa.

Liisa Mäkikangas oli luonteeltaan sosiaalinen ja auttamishaluinen, mutta osasi tarvittaessa käyttää terävää kieltä. Hän oli työskennellyt tarjoilijana ravintola Tallukassa, mutta jouduttuaan työttömäksi hän oli löytänyt uuden työpaikan puhelinkeskustelulinjoilta.

Mäkikangas jutteli palkkansa eteen myös seksipuheluita. Työsopimuksessa oli kielto henkilökohtaisista tapaamisista soittajien kanssa. Lissu kuitenkin kasvatti tienestejään tapaamisilla, jotka hän tavallisesti sopi Lahden keskustassa sijainneeseen vuokra-asuntoonsa, mutta toisinaan miesvieraita kävi myös Vääksyn-kodissa.

Uhrin jäämistö kertoi tutkijoille toimeentulokeinoista.

”Löysimme kahden puheluoperaattorin kanssa tehdyt työsopimukset, tilinauhat ja tarkat muistiinpanot puheluista sekä päiväkirjan”, Tainio luettelee dokumentteja, jotka veivät pikaisesti tutkintaa eteenpäin.

”Lissu on puhelimessa puhuessaan kirjoitellut muistiin kaikenlaista, ja päiväkirjaakin hän piti lähes päivittäin, joten mielenkiintoista tietoa löytyi paljon. Lissu oli tarkka, hän seurasi, että sai palkan kaikista puhumistaan minuuteista.

Hänen kirjanpitonsa auttoi meitä pääsemään perille, mistä jutussa on kysymys”, Tainio sanoo ja lisää, ettei Liisa Mäkikangas ollut ainoa tapaamiskiellosta lipsunut.

Tutkijoilla oli käsissään uhrin ympärille kutoutunut, lähes kahdentuhannen henkilön muodostama verkosto.

”Se oli potentiaalinen porukka, josta aloimme tekijää hakea. Kahden vuoden aikana Lissu oli puhunut yhteensä lähes kahdentuhannen miehen kanssa, ja niitä, keitä hän oli tavannut – niitä oli paljon”, Tainio huokaisee ja naputtelee hyllystössä olevan kansiorivistön selkämyksiä.

”Kaikkia kahtatuhatta emme ole käyneet läpi, osan puhelinnumero ei ole enää käytössä, mutta esimerkiksi tuossa on noin 700 ihmisen kaikki henkilötiedot.”

Poliisi on eristänyt mahdollisen tekijän dna:n. Se kuuluu mieshenkilölle.

”Tähän mennessä on otettu vertailunäytteet pariltasadalta Lissun kanssa tekemisissä olleelta mieheltä. Näytteiden kerääminen jatkuu. Jokainen uusi vertailunäyte ajetaan poliisin tietojärjestelmään, ja jos se täsmää surmapaikalta eristetyn dna:n kanssa, on tutkijoilla käsissään ammattislangilla ilmaistuna hitti.”

Pitkään kestävän tietokoneajon aikana tulokset voivat aluksi näyttää samoilta.

”Lähellä on oltu. Lissun asuinkerrostalossa tapahtui myöhemmin henkirikos, jonka tekijä saatiin kiinni. Häneltä otettu dna näytti pitkään täsmäävän Lissun surmapaikalta talletetun dna-näytteen kanssa. Kunnes näytteen säikeet loppua kohden pienenivät ja eriytyivät erilaisiksi. Rikoslaboratorion biologian osaston päällikkö ilmoitti pahoitellen, että ei, ei tullutkaan hittiä.”

Tainio muistuttaa, että pettymyksiin ei juututa, vaan tutkijat jatkavat muiden tutkintalinjojen ja tuoreiden ideoiden kehittelyä.

Hän kehuu rikostekniikan kehittymistä ja lakimuutosta, jonka ansiosta nykyisin on mahdollista ottaa joustavammin vertailunäytteitä. Vertailunäytteiden kerääminen on tärkeää henkilöiden oikeusturvan kannalta.

”Näin saamme poissuljettua miehiä potentiaalisen tekijän nimilistalta”, rikoskomisario tarkentaa.

Tekijä ei silti välttämättä löydy seksilinjakontaktien joukosta. Liisa Mäkikankaalla oli oma lähipiirinsä ja entisenä tarjoilijana sekä pienen paikkakunnan asukkaana hänet tunsi suuri joukko ihmisiä. Kaikkia heistä ei ole saatu suljettua epäiltyjen joukosta. Yksi tutkintalinjoista on niin sanottu turkkilaislinja. Lissulla oli kontakteja Turkkiin, missä hän oli lomaillutkin, ja turkkilaisia hän oli tapaillut myös Lahdessa.

”Me epäilemme kaikkia, se on meidän tehtävämme”, Tainio toteaa.

Henkirikostutkinnan alkuvaiheessa Tainio kollegoineen yöpyi Lahdessa. Tutkijat liikkuivat tiiviisti myös ihmisten parissa Vääksyssä. He istuskelivat kuppiloissa ja Tallukan baaritiskillä. He kuuntelivat puheita ja huhuja, nappasivat talteen tekijäehdokkaiden nimiä. Koko 33-vuotisen uransa ajan Tainio on piilottanut kasvonsa julkisuudelta.

Tavallisen tallaajan roolissa hän pääsee kiinni ihmisten puheisiin, kuulee vinkkejä ja spekulointeja tutkinnassa olevista rikoksista.

”Voin muina miehinä istua sellaisten rosvojen seurassa, joiden kanssa en työni puolesta ole ollut tekemisissä.”

Henkirikostutkijan pitää mennä juttuun sisään. Tutkinnan akuuttivaiheessa se tarkoittaa jatkuvaa valmiutta.

”Olemme sopineet, että kännykät pidetään auki 24 tuntia vuorokaudessa. Meillä on koko ajan vastapeluri, rikollinen, ja hänet meidän pitää löytää. Ei siellä vastapuolellakaan työaikalakia noudateta”, Tainio naurahtaa.

Hänellä itsellään on paha tapa heräillä öisin alitajunnan työskennellessä. Silloin hän kirjoittaa ajatuksensa muistiin.

Toistaiseksi selvittämättömät henkirikokset kulkevat rikoskomisarion mukana kaiken aikaa, niin myös Liisa Mäkikankaan tappo. Pitkiä työmatkoja ajellessa juttua tulee mietittyä. Lenkki Vääksyn kautta osuu usein reitille kuin itsestään.

”En ohi pääse niin, ettenkö kävisi pyörähtämässä Tallukan pihassa ja torilla. Myös Lissun kotitalon editse tulee tehtyä kierros. En etsi mitään tiettyä asiaa, mutta katselen ympärilleni. Jos jonkinlainen ratkaisu sittenkin sieltä löytyisi”, Tainio sanoo.

”Tekijän pään sisään emme ole päässeet. Vielä.”

Teksti: Elina Välimäki. Alkuperäinen juttu on julkaistu Seurassa 42/2009.

X