Neljännen kirjansa tehnyt Miika Nousiainen: ”Kirjoitan vain vartin päivässä”

’Tämä on paras puisto, koska täällä on kivat kerhot. On vauvakerho, ipanakerho ja muskari. Kaikissa on käyty”, kirjailija Miika Nousiainen esittelee kotikulmiaan.

Ollaan Helsingin Kalliossa, Toisella linjalla, josta näkyy oleellinen osa Nousiaisen maailmaa.

Tuolla, missä Toinen linja laskee Hakaniemen torin kainaloon, pilkottaa vaaleanpunainen jugend-kerrostalo, jossa Nousiainen asuu.

Tässä mäen päällä on leikkipuisto Linja, jossa Nousiainen on viettänyt paljon aikaa 4-vuotiaan poikansa seurassa.

Hän seisoskelee usein leikkipuistossa muiden kalliolaisten hipsteri-isien kanssa hoputtamassa kurahousuista jälkikasvuaan kotiin. Siinä seisoskellessa on tullut jutelluksi muiden isien kanssa.

Jokin aika sitten yksi heistä huokasi, kuinka mukavaa on olla taas kotona Kalliossa, koska täällä kaikki ovat niin suvaitsevaisia. Hän oli käynyt synnyinpaikkakunnallaan ja huomannut, että hänellä ei ollut mitään puhuttavaa sikäläisille leijonakoruihmisille.

Periaatteessa Nousiainen olisi voinut nyökytellä. Hänkin kuuluu siihen kahteen prosenttiin, joka asuu punavihreässä kuplassa, jolle kahvi on latte ja joka on asenteiltaan enemmän liberaali kuin konservatiivi.

Ja ehkä hän nyökyttelikin. Mutta silti kalliolaisisän asenne kuohutti häntä.

”Lauselma oli kuin rasismin määritelmä. Että yhtäältä voi hehkuttaa suvaitsevaisuuttaan ja samalla sanoa, että ei ole mitään juteltavaa niiden muiden kanssa. Eikä edes aikomusta yrittää.”

Nousiainen teki niin kuin tekee kaikelle pysäyttävälle, mihin törmää.

Hän käyttää sitä hyväkseen.

Pimeä häätö

Monet Nousiaisen uuden Juurihoito-kirjan tapahtumista ovat suoraan hänen elämästään, koska kirjailija on kuin sika: syö kaiken.

Kirjaa perkaamalla pystyy siis tutustumaan Nousiaiseen.

Hänen juurensa äidin puolelta ovat Pankakosken kylässä, joka nykyisin kuuluu Lieksaan.

Äidin lapsuudessa 1950-luvulla Pankakoskella asui romaniyhteisö, joka harjoitti viinan salakauppaa. He olivat eläneet pitkään sopusoinnussa kantaväestön kanssa ja pitäneet sen viinoissa.

”Jossain vaiheessa kuitenkin päätettiin, että romaneista on päästävä eroon. Juonessa olivat mukana poliisi ja voimalaitoksen johto.”

Yhtenä yönä Pankakosken sähköt katkaistiin, ja pimeän turvin koko romaniyhteisö häädettiin paikkakunnalta. Poliisikuulusteluissa pankakoskelaiset kertoivat yhtenäistä tarinaa: kukaan ei ollut kuullut eikä huomannut mitään.

”Paitsi kaksi veljestä, jotka lipesivät ruodusta. Eivät ilmeisesti olleet paikalla, kun tarina sovittiin.”

Tapahtumaa muistelivat Nousiaisen vanhemmat sukulaiset, sillä hänen äitinsä oli vasta kuusivuotias häädön tapahtuessa.

Tarina kiehtoi Nousiaista niin paljon, että nämä onnettomat veljekset inspiroivat tuoreimman romaanin tapahtumia. Nousiainen kuvitteli, kuinka veljekset suljettiin yhteisön ulkopuolelle, ja kuinka siitä kehkeytyi tragedia, joka säteili seuraavaan sukupolveen.

Pankakoskelta pääsivät kirjaan myös Nousiaisen enot, jotka lähtivät Australiaan työn perässä.

”Toinen heistä, kummisetäni, oli 70-luvulla kimpassa aboriginaalinaisen kanssa. Varsinkin siihen aikaan se tiesi vaikeuksia kummallekin. Ja tietäisi varmaan vieläkin.”

Ei kadota eikä tingitä

Juurihoidon ydinteema on kadonneen isän etsiminen – ja se murhe, mitä isän kokoisen palan puuttuminen tuo lapsen elämään.

”Aihevalintaan vaikutti ainakin alitajuisesti se, että olen itse tullut isäksi.”

Lapsi muutti Nousiaisen elämän tärkeysjärjestyksen ja toi mukanaan valtavasti iloa. Mutta isäksi tulon myötä syntyi myös jatkuva pelko siitä, että lapselle sattuisi jotakin.

Huolekkuudesta on kummunnut isyys, jossa ei tingitä läsnäolosta, itse tehdystä luomuruoasta ja päivittäisestä ulkoilusta. Eikä varsinkaan kadota lapsen elämästä.

Silti Nousiainen inspiroitui Juurihoitoa kirjoittaessaan täysin päinvastaisesta tavasta olla isä. Sellaisesta isästä, joka aina häipyy. Tällainenkin tapaus löytyi omasta suvusta.

”Äidillä oli sukulaismies, jolta jäi perheitä matkan varrelle.”

Nousiaisen omat vanhemmat erosivat, kun hän oli teini-ikäinen. Miika muutti äidin kanssa Heinolasta Helsinkiin ja meni lukioon.

Siihen aikaan vastaperustetussa Q-Teatterissa pyöri Antti Raivion käsikirjoittama ja ohjaama Skavabölen pojat.

Nousiainen kävi katsomassa näytelmän neljä kertaa.

”Sain herätyksen, johon nyt pyrin työssäni. Siinä pystyttiin niin hyvin yhdistämään tragedia ja komedia. Yhden minuutin aikana itkettiin ja naurettiin.”

Vaikka Nousiainen ajatteli lukiolaisena, että jotain tuollaista olisi itsekin hienoa kirjoittaa, hän tarttui toimeen vasta vuosia myöhemmin.

Arki koitti

Sitä ennen, lukion jälkeen, Miika Nousiainen opiskeli yliopistossa valtiotieteitä. Ja matkusti.

”Sain haahuilla riittävän kauan ilman päämäärää.”

Haahuilu tarkoitti pääasiassa lukemattomia reppureissuja Kaukoitään. Niitä Nousiainen teki usein pohjoismaisissa porukoissa, joihin törmäsi paikan päällä.

”Mentiin sellaisiin paikkoihin, missä kukaan ei ollut käynyt, ei tuhlattu rahaa ja ajateltiin, että tämä oli parempaa matkailua. Että ollaan samalla tasolla paikallisten kanssa. Vaikka en esimerkiksi kaikkien Thaimaassa viettämieni kuukausien aikana oppinut edes laskemaan viiteen.”

Reppureissuporukat olivat kyllä demokraattisia. Kunnes tuli arki.

”Yhdellä reissulla syntyi romanssi. Tyttö oli norjalainen diplomaatin tytär, poika ruotsalainen tehdastyöläinen, joka teki maksapasteijaa. Suhde toimi siellä, mutta kotona he huomasivat seitsemässä minuutissa, että tästä ei tule mitään.”

Reissuista on jälkeenpäin ollut sekin ilo, että kokemuksia on voinut käyttää uudessa kirjassa.

Vähiten kirjoittava ihminen

Nousiaisen haahuilut vähenivät, kun hän aloitti työt television uutistoimittajana.

Ensimmäinen romaani Vadelmavenepakolainen syntyi uutistyön ohessa.

”Työ uutisissa on auttanut minua kirjoittamisessa. Kuulun varmaan aikataulujen pitämisessä kirjailijoiden parhaaseen prosenttiin. Televisio opetti, että jutun arvo on nolla, jos se myöhästyy minuutin.”

Vaikka Nousiainen jätti toimittajan työt jo yhdeksän vuotta sitten ja siirtyi kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi, hän kaipasi pitkään uutistyötä.

”Viime aikoina olen lakannut miettimästä, että yrittäisikö paluuta toimittajaksi, kun joka toinen viikko on yt-uutisia. Pysyn mieluummin tällä varmalla alalla.”

Nousiainen välttelee vielä neljän kirjan jälkeen kutsumasta itseään kirjailijaksi.

”Minulla ei suoraan sanoen ole mitään kirjailijan identiteettiä. Olen varmaan Suomen vähiten kirjoittava ihminen. Uskon, että kaikki some-päivityksiä tekevät kaverini kirjoittavat enemmän kuin minä.”

Nousiainen nimittäin kirjoittaa päivässä vartin. Paitsi silloin, kun viimeistelee kirjaa. Silloin tekstin parissa voi vierähtää neljä tuntia.

”Metodini on sellainen, että mietin ensin. Vasta sitten kirjoitan.”

Miettimistä hän ei useinkaan tee pöydän ääressä, vaan siivotessa, lenkillä tai salilla. Jos näette Nousiaisen pyöräilemässä keskellä päivää, hän on luultavasti silloinkin kirjallisissa töissä.

”Kirjoittajana ei ikinä tunnu siltä, että on töissä. Mutta ei myöskään koskaan siltä, että on vapaalla.”

Työstä on tullut tapa elää, jossa jokainen kohtaaminen, kuultu lause tai kadun kyltti saattaa olla idea kirjaan tai tv-ohjelmaan.

Materiaalia tarvitaan, sillä Nousiaiselta pitää irrota hauskoja oivalluksia television Pitääkö olla huolissaan -ohjelman panelistina. Sama päti taannoisessa Hyvissä ja huonoissa uutisissa, puhumattakaan niistä neljästä kaudesta, jotka hän toimi Putouksen käsikirjoittajana.

Plussaa on tullut

Juurihoito on ensimmäinen Nousiaisen kirjoista, jonka käännösoikeuksia on myyty laajasti Eurooppaan, muun muassa saksankieliselle alueelle.

”On mahtavaa, että kirja saa elämän muissa maissa ja toisilla kielillä. Mutta ei tämän varaan kannata asuntolainan lyhennystä laskea.”

Plussaa se silti on. Ja paljon yli sen, mitä hän uskalsi toivoa ensimmäistä kirjoittaessaan.

”Lähtökohta oli silloin, että jos vaimo ja äiti jaksaisivat lukea. Puoleenväliin. Sekin olisi ollut jo hyvä.”

Kun kirja käännetään ja myynti muissa maissa alkaa, kirjailijakin saattaa joutua matkustelemaan sitä markkinoimassa.

Kaksikymmentäkaksivuotias Miika Nousiainen olisi ollut tästä innoissaan.

”Nyt 43-vuotiaana ajattelen, että hiton hitto pitääkö sinne lähteä. Miten päiväkodista haut ja muut arjen kuviot saa sovitettua tuohon?”