Huono arpaonni ei riitä selitykseksi Rion olympialaisten surkealle menestykselle

”Olen todistanut maailmalle olevani suurin, ja sitä varten tulin tänne. Tätä varten olen tehnyt töitä vuosia. Tein töitä ollakseni paras, suurimpien joukossa.”

Näin sanoi Usain Bolt Riossa jo ennen kuin nousi Carl Lewisin ja Paavo Nurmen rinnalle olympiamitalien määrässä.

Tuossa lauseessa on menestyksen resepti: peräänantamattomuus + itsetuntoisen iso tavoite + sen luoma motivaatio harjoitella ankarasti + usko onnistumiseen.

Boltia on vaikea kuvitella painamassa leukaa rintaan ja askeltamassa kohti uusia pettymyksiä.

Rion jälkipyykinpesu on tarpeen, kunhan ei mene valkopesuksi. Valtion tukieurot on saatava jatkossa poikimaan menestystä kuten vaikkapa Tanskassa. Sitä vaatii myös veronmaksaja, penkkiurheilija.

Boltin resepti on tainnut kuitenkin olla jo pitempään hukassa muiltakin kuin urheilijoilta. Suomalainen yhteiskuntahan näyttää tältä: Tukirahaa liikkuu paljon, mutta tekemisen laatu ei ole hyvää, ja vaatimustaso on liian alhainen. Saamme sitä mitä tilaamme, jos urheilijamme kommentoi epäonnistumistaan turhankin tyynesti, kuitenkin vuosikausia olympialaisiin valmistauduttuaan: ”Osui nyt tällainen päivä, huono arpaonni, tänään ei oikein kulkenut, ei löytynyt tehoja.”

Urheilijoidenkin huonot tulokset ovat oire sairaudesta nimeltä yhteiskunnan alavire, luovutusmeininki, uskonpuute, mukavuudenhalu. Rima ylittyy lähinnä piirikunnallisissa, mutta usko omaan erinomaisuuteen on maailmanluokkaa. Syyllistä etsitään aina muualta kuin peilistä. Mutta siellä se useimmiten piileksii.

Koko Suomeen sopii Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen johtajan Sami Kalajan tilannekuva: notkahdus ja alamäki. Urheilussa ratkaisuksi tarjotaan arvostuksen nostoa. Mitenkähän se mahtaisi nousta? Samalla tavoin kuin politiikan, päättäjien ja meidän kaikkien omissa hommissa. Soveltamalla Boltin menestysreseptiä.