Lapseni ei ymmärrä, miksi utelen, mistä maasta hänen kaverinsa on kotoisin
”Ketä kiinnostaa”, tytär paheksuu kyselymyksiäni.
Odottaessani kymmenvuotiaan lapseni jalkapallotreenien loppumista kentän laidalla äkkäsin, että joukkueeseen oli liittynyt uusi tyttö.
Se, mitä huomasin tulokkaasta ensimmäisenä, ei ollut hänen taitavuutensa pelaajana. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota siihen, että vaikka tyttö puhui sujuvaa suomea, hän oli taustaltaan ulkomaalainen.
Kotimatkalla kysyin lapseltani, tietääkö hän, mistä maasta uusi pelaaja on kotoisin. ”Suomesta”, tytär vastasi.
En älynnyt lopettaa. ”Mutta hänen perheensä, tiedätkö mistä he ovat alun perin”, kyselin.
”No en, miten niin”, tytär murahti.
”Mietin vaan, kun en osaa päätellä asiaa hänen ulkonäöstään”, vastasin.
”Daa”, tytär naukaisi ilkeällä nuotilla. Se on nuorten tämänhetkinen tapa ilmaista, että keskustelukumppani on sanonut jotakin typerää. ”Ketä kiinnostaa. Inana pelaa hyvin.”
Keskustelu oli siinä.
Tähän päästäksemme on kuljettu pitkä matka. Seitsemänkymppinen tuttavani kertoi, miten hänen lapsuudessaan reagoitiin, kun pienen kotikylän raitilla kulki eräänä päivänä musta mies. Puhelimet pirisivät jokaisessa pirtissä: katsokaa ulos, tiellä kävelee neekeri.
Myös minä muistan kirkkaasti, kun kohtasin ensimmäisen kerran kasvokkain tummaihoisen. Isäni tuttava poikkesi käymään, ja hänen olkapäillään istui adoptoitu pikkupoika. Tuijotin äimänä, en sanonut sanaakaan.
Sen jälkeen Suomi on avautunut ja minä olen matkustellut. Olen kohdannut eri maalaisia töissä ja ystävien kautta, tutustunutkin. Silti kysyn ensimmäisenä: mistä hän on alun perin?
Lapseni ja heidän kaverinsa sen sijaan ovat taaperoina tulleet kotiin päiväkodista suitsukkeelle tuoksuen, kun heitä lohduttaneen somalihoitajan tuoksu on tarttunut vaatteisiin.
Kun näiltä lapsilta kysyy, mistä tunnistan kaverisi, he eivät vastaa, että hän on porukan ainoa tummaihoinen. He sanovat, että ystäväni on se, jolla on päällään pinkki takki.