Mustuva maailmantilanne synkentää joulunaikaa

Yllätyin, kun työkaveri muistutti, että ensi sunnuntaina on ensimmäinen adventti. Yllätyin, vaikka joulu on tavanomaiseen tapaan hyökännyt kimppuun jo kuukausi sitten kaupoissa ja mainoksissa. Ilmiselvästi etuaikaisesti, kun ostoviestintä on näköjään suhahtanut yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Oikean joulun startti onkin nyt, tulevana pyhänä.

Tuskin kuitenkaan yllätyin siksi, että joulukauppaviestintä olisi ehtinyt turruttaa pääni. Vastahan tiptaptiptap on kotiutumassa korvamadoksi. Sitä paitsi nyt voi vain toivoa mahdollisimman vilkasta kotimaista jouluostoskautta, jotta talouden pyörä ei täysin jämähdä lumisohjoon.

Toivoa sopii sitäkin, että joulukortit, -paketit ja -lehdet päätyisivät ajoissa joka savuun. Joulupukki kun ei veny vuokratyötonttujenkaan tuella kuljettamaan kaikkea, mitä Postilta jää nyt viemättä perille.

Ensimmäisen adventtisunnuntain yllättävä ilmaantuminen liittyy kenties eniten siihen, että harmaata keliä synkentää mustuva maailmantilanne. Se vetää mielet apeiksi. Oman elämän start up -asenne on monella hakusessa. Pelonaiheet kasvavat harmaaksi kiveksi, jonka läpi ei näytä pääsevän edes suomalaisella sisulla.

Tulevaa joulua vietämme Euroopassa, joka on keskellä salakavalaa sotaa. Me täällä laidoillakin mietimme, minne katosi lintukoto ja mistä päin löytyisi lisäturvaa.

Joku katsoo perustelluksi käydä suomalaisessa maalaismaisemassa puukoin ja nyrkein niiden kimppuun, jotka ovat pahuutta paossa, kolkuttelevat lintukotomme kynnyksellä ja pyrkivät jakamaan tähänastisen rauhamme. Jos turvautuu täällä väkivaltaan kaikkea vierasta kohtaan, onko sen parempi ihminen kuin ampuja pariisilaisessa katukahvilassa? Väkivalta ei missään lisää turvallisuutta.

Sinisilmäinen ei saa olla, tiedän sen. Mutta vaikka maailma miten pelottaa, on jatkettava elämää, säilytettävä arkijärki ja suhteellisuudentaju. Siis oltava ihmisiksi, kun sen valinnan voi itse tehdä. Ja sytytettävä kynttilä, jotta valo voittaisi.