Rakastavaisten huutokauppa

Punaisessa huutokauppahallissa on sankka tunnelma, vaikka ilta on vasta alkamassa.
Meklari Aki Palsanmäki oikoo lempipaitansa helmaa ja odottaa, että väki asettuu tuoleihinsa. Ystävän 40-vuotislahjaksi teettämän t-paidan rintamuksessa lukee Huutakee juipelot pois.
Ja sitten huudetaan.
”Toimiva gramofoni 1930-luvulta. Mitä tarjotaan?” Aki kysyy ja kampeaa soittimen käyntiin.
Pikkuoravalta kuulostavan laulajan ääni hidastuu vähitellen oikeaan tempoon.
Viiden vuoden ajan joka perjantai Aki, 42, on kohottanut nuijansa huutokaupan alkajaisiksi. Hän jatkaa isänsä 24 vuotta sitten perustamaa huutokauppaa Keski-Suomessa, Uuraisilla.
Tai oikeasti hän on vain renkipoika – joku on joskus lisännyt titteliksi myös yrittäjän rakastajan. Virallisesti yritystä johtaa nimittäin hänen vaimonsa Heli, 33.
Huutokaupassa vaimo seisoo miehensä oikealla puolella ja hoitaa sihteerin virkaa. Vielä kuusi vuotta sitten Heli kokosi Nokian kännyköiden piirilevyjä Salossa.

Vuonna 2005 Aki asui Saarijärvellä, mutta kulki Etelä-Suomen rakennuksilla keikkatyössä. Heli oli ollut sinkkuna viitisen vuotta ja ehtinyt pettyä ihmissuhteissa monta kertaa.

Kumpikin kaipasi elämäänsä kumppania.
”Olin jo ajatellut, että elän loppuelämäni yksin. Sitten tyttökaverin kanssa puolittain vitsinä laitettiin ilmoitukset netin seuranhakupalstalle”, Heli kertoo.
Visusti uutta tekniikkaa vastustaneella Akilla ei ollut edes kauan ollut kännykkää, kun kaveri jo painosti ostamaan tietokonetta.
”Hän sanoi, että naiset ovat netissä. Minä sanoin, etten ikinä osta. Eihän tietokoneisiin tule kuin viruksia, ja ajurit on aina hukassa.”
Hymy hiipii silmiin, kun Aki paljastaa, että tällä kerralla päättäväisen miehen ikuisuus oli lyhyt. Pian hän huomasi silmäilevänsä lehti-ilmoituksia ja ostaa paukautti 80 eurolla käytetyn tietokoneen.
Vielä vähemmän meni aikaa siihen, kun deittipalstalta jo löytyi nainen, jonka asettamista kriteereistä Aki tunnisti itsensä.
Kumpikaan ei tunnusta muistavansa, mitä Aki ensimmäisessä viestissään kirjoitti. Kriteereistäkään Helille ei tule kuin se kaikkein tärkein: miehen pitää ajatella omilla aivoillaan.
Kiinnostus syttyi heti, ja muutaman viestin jälkeen mies jo ehdotti puhelinnumerojen vaihtamista. Akin yksisormijärjestelmä oli liian hidas rakkauden asialle.
Muutaman puhelun jälkeen pariskunta oli valmis tapaamaan toisensa.
”Aki tuli luokseni muutamaa päivää aikaisemmin kuin oli sovittu. Loppuviikon iltavuorot vaihtuivat pitämättömäksi sairauslomaksi.”
Ensimmäinen visiitti venyi neljäksi päiväksi. Toisella kerralla Akilla oli mukanaan jo osa muuttokuormasta.

Saumatonta yhteistyötä

Jokaisena huutokauppapäivänä Heli lämmittää uunin kuumaksi jo aamulla varhain. Muutamassa tunnissa hän on leiponut iltaa varten kioskin täyteen kakkuja, piirakoita ja pullia. Hiukopalaksi hän väsää voileipiä.
Kotona Heli huutaa harvoin, mutta töissä joka perjantai. Kun Aki alkaa nostattaa hintaa Kumelan sarvimukille, Heli nostaa ensimmäisenä kätensä. Huutokaupassa se tarkoittaa meklarin hinnan hyväksymistä, mutta ei huutaminenkaan kiellettyä ole.
Kiellettyä ei ole sekään, että sihteeri huutaa itselleen. Myös meklari voi huutaa.
”Melkein joka viikko tulee jotain ostettua. Minusta on reilua, että kaikilla halukkailla on mahdollisuus huutaa. En koskaan osta niin sanotusti kuormasta suoraan.”
Vaikka mitään mieluista ei löytyisikään, Heli pääsee usein ääneen ennakkotarjousten kautta. Silloin Heli huutaa asiakkaan puolesta hänen asettamaansa hintaan saakka.
Itselleen Heli ostaa mieluiten Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkaa, pieniä käkikelloja ja violettia lasia.
”Joskus huutoni yllättää Akin. Viimeksi huusin yhden lipaston. Aki ei tiennyt aikeistani mitään. Lähestulkoon kaikki kodin tavarat on peräisin huutokaupasta. Uskon, että tarpeellinen tulee aikanaan kohdalle sopivaan hintaan.”

Vaikka Aki kolahti ja kovaa, Heli oli vähällä tehdä äkkijarrutuksen. Hän oli varma, että Aki olisi kuitenkin samanlainen kuin ne aikaisemmatkin sydämensärkijät.
”Kun puhuin asiasta tyttökaverilleni, hän sanoi, että nyt et kyllä päästä sitä miestä menemään. Hänen mielestään en voisi löytää ketään Akia parempaa.”
Parissa viikossa Saloon muuttanut Aki sitten löysi työpaikan. Lokakuussa netistä toisensa tavannut pari meni kihloihin uutenavuotena 2006.
Saman vuoden syksyllä hääkutsut olivat jo lähdössä postiin, kun Akin Lauri-isä kuoli.
”Isä lähti suorilta jaloilta ja yllättäen. Rukkanen vain putosi kädestä kesken mökkiaskareiden, eikä mitään ollut enää tehtävissä.”
Aki tiesi, että isän toive oli, että joko hän tai hänen siskonsa Krista jatkaisi huutokauppaa.
”Sisko ei halunnut, joten homma jäi meille. Tunsimme molemmat, ettei isän työ saa mennä hukkaan. Hääkutsukorteista yliviivattiin Salo ja tilalle kirjoitettiin Uurainen.”
Akin isä Lauri Palsanmäki oli ollut pitkään Äänekosken paperitehtaalla töissä, mutta liki koko ikänsä hän oli tehnyt myös bisnestä. Hän oli myynyt kelloja mutta kasvattanut myyntiin niin perunoita, kaneja kuin kanojakin.
Vähitellen Lauri oli alkanut kerätä syntymäkotinsa navettaan antiikkia osto- ja myyntiliikettä varten. Sen hän sitten perustikin kodin alakertaan.
Kun tavaraa alkoi kertyä, Lauri keksi aloittaa huutokaupat. 1980-luvun lopulla tupa oli niin täynnä, että piti rakentaa halli. Siellä Palsanmäen huutokaupat tänäkin päivänä toimii.

Lomat harvassa

Tänä vuonna Palsanmäet ovat saaneet kunnollista tavaraa myyntiin. Varastossa on koko ajan parin kolmen perjantaihuutokaupan verran tavaraa valmiina.
Ne siirretään halliin paikoilleen alkuviikosta, ja netissä kuvat tavaroista ovat viimeistään keskiviikkona. Muu aika kuluu auton ratissa ympäri maan, sillä Palsanmäet usein hakevat myytävät tavarat suoraan asiakkailta.
Kun Rörstrandin kermakot on myyty ja hinta kirjattu vihkoon, Heli myöntää nauttivansa työssä juuri sen vaihtelevuudesta.
”Kellokorttia ei tarvitse leimata. Välillä työtä on päivässä kaksi tuntia, välillä kaksitoista. Lomaa ei kyllä ole viiteen vuoteen ollut, ja usein viikkoon mahtuu vain yksi vapaapäivä. Mitään ihmeellistä ei ehditä harrastaa.”
Kun Akin korvat eivät ole kuulemassa, Heli paljastaa, että pariskunnan ainoa yhteinen harrastus on bingossa käyminen.
”Joka vuosi on tavoitteena, että joulukinkkua ei osteta, vaan se pitää voittaa. Viime vuonna niitä tuli kahdeksan. Ylimääräiset arvottiin huutokaupassa.”
Sinnikäs työ on tuonut yritykselle hyvän maineen. Ostajat kokevat huutavansa hyvää tavaraa edullisesti ja myyjät kokevat saavansa riittävän hinnan.
”Olen käynyt täällä yli 20 vuotta, ja tämä on ehdottomasti rehellisin huutokauppa, mitä on”, peräpenkissä istuva saarijärveläinen Erkki Kauppinen sanoo.
Kauppisen kommentille nyökytellään hallin takaosan pyöreiden pöytien ääressä, ”Äijien kasinossa”. Siellä istuvat ne, jotka ”puhuvat paljon, mutta huutavat vähän”.
Silläkin uhalla, että seinällä on jo 20 vuotta komeillut kiveen hakattu sääntö: Olokee hiljaa ja huutakee.

Romulla ei tee rahaa

Ensimmäiset kolme vuotta huutokauppiaina olivat kovia. Nuoripari kuuli kyllästymiseen asti sitä, että Laurille kyllä aikoinaan kelpasi kaikki.

Kantapään kautta pariskunta oppi, ettei romulla tehdä rahaa. Huutokaupan piha ei voinut muuttua kaatopaikaksi, jonne voisi kipata rikkoutuneet leivänpaahtimet ja sateenvarjot.
Vaikka rakkaan isänsä rakas poika onkin, Aki oli joskus voimattoman vihainen isävainajalleen, kun tämä ei ollut koskaan kieltäytynyt, vaikka myyntiin kuljetettiin pikkuvikainen sähköhella.
Sekin kävi selväksi, että pelkästään muiden tavaroita myymällä ei elä. Muutaman kerran vuodessa pitää edelleen pystyä ostamaan kuolinpesä ja myydä se itse.
Myyntiin tarjottiin myös taide-esineitä, jotka piti tunnistaa, härveleitä, joiden toimivuus piti tarkistaa ja työkaluja, joiden tarkoitusperä piti selvittää.
Heli ja Aki tutkivat nettiä, kirjoja, soittelivat kavereille ja kulkivat väsymiseen asti kirpputoreilla ja muissa huutokaupoissa.

Kun tavara on valikoitu kaupattavaksi, juuri mitään ei jää myymättä. Selvä virkistyminen tapahtuu, kun myyntiin tulee 1950-luvun ja sitä vanhempia postikortteja, 1940–60-lukujen signeerattua kotimaista lasia, sotamitaleja, korsutöitä tai vanhoja kulta- ja hopeaesineitä.
Myös retro – Akin sanoin kaikki muovihärpäkkeet – kiinnostaa huutajia.
Sen sijaan 10–20 vuotta vanhat huonekalut ja 5–10 vuotta vanhat kodinkoneet ovat ongelmajätettä. Vaatteet eivät käy kaupaksi, lukuun ottamatta vanhoja sotilas- ja lottapukuja.
Antiikkihuonekalutkin ovat Akin mukaan viiden viime vuoden aikana menettäneet arvoaan. Muutenkin helpoiten kaupaksi menevät pienet, kenen tahansa kotiin sopivat kalusteet, jotka voi napata kainaloon.
Nurkkiin eivät jää pyörimään edes niin sanotut kertamyyntilaatikot, joihin on kerätty monenlaista tavaraa.
”En enää ota stressiä siitä, etten osaa selvittää kaiken alkuperää ja arvoa. Varmasti laatikoissa menee jotain arvokastakin, mutta huutokaupan ideaan kuuluu löytöjen tekeminen. Joka viikko tule yllätys, kun jonkun tavaran hinta nousee”, Heli sanoo.
Nyt häntä jännittää, kuinka korkealle baseball-palloa jäljittelevän tuolin hinta kohoaa.

Juipeloiden salaisuus

Huutokauppa etenee rivakasti. On edettäväkin, että kaikki noin kolmesataa erillistä huutoa saadaan neljässä tunnissa hoidettua.
Omistajaa vaihtavat Helena Tynellin aurinkopullo, 1970-luvun Lenin-patsas, laatikollinen Päätalon kirjoja ja klaffipiironki.
”Kun Aki perjantaina on äänessä neljä tuntia putkeen, lauantaina hän ei puhu mitään, mutta illalla jo saattaa laulaa karaokea.”
Helissä entisestä duunarista on sukeutunut puhdasverinen yrittäjä, jonka salainen haave ei liity valkoiseen hiekkaan tai suuriin seteleihin.
Leipomista ja ruoanlaittoa rakastava nainen haluaisi perustaa oman grillikioskin. Lisää työtä kaihoaa Akikin.
”Aki haluaisi vieraalle töihin. Onnistuisihan se, jos Akilla olisi illat ja viikonloput vapaata. Mitään sopivaa ei vain ole löytynyt.”
Mutta entä ne juipelot? Mitä ihmettä ne ovat?
”Se tarkoittaa kaikkea myytävää tavaraa, mille Aki ei keksi nimeä”, Heli sanoo.
Hän naurahtaa ja kirjaa viimeisen myyntihinnan ylös.