Tatuointi menee misseihin - ja museoon
Suomalainen katukuva täyttyy tatuoinneista, eivätkä rauhassa ole enää museotkaan.
Tatuoinnit ovat arkipäiväistyneet.
Kun Satu Tuomisto, 30, osallistui vuonna 2008 Miss Suomi -kisoihin, hänen alaselkäänsä tatuoidusta tribaalista tehtiin erillinen lehtijuttu. Missikandidaatin tatuointi herätti huomiota.
”Kilpailuissa ei sanottu tatuoinnista mitään”, Tuomisto muistelee kahdeksan vuotta missikisojen jälkeen, mutta myöntää sitten, ettei enää edes muista niiden sääntöjä.
”Ei se ainakaan valintaan vaikuttanut.”
Satu Tuomistosta tuli Miss Suomi. Tribaalista ei ollut haittaa edes silloin, kun hän esiintyi voiton jälkeen uimapukumallina.
”Tatuointi on sellaisessa paikassa, jossa sen pystyi piilottamaan helposti. Ja ainahan sen saattoi photoshopata pois.”
Tuomisto oli ottanut tribaalinsa 17-vuotiaana.
Tänä keväänä Miss Suomen kruunun sai päähänsä Shirly Karvinen, 23. Hänellä on pieniä tatuointeja. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kohua, eikä ihme: yhä useammalla suomalaisella on tatuointi. Kesän tullen niitä suorastaan vilisee katukuvassa. Ensi vuonna tatuointeja voi ihailla jopa museossa.
Tatuoinnit valloittivat television
Helsinkiläisen Impact Tattoon Jussi Kokkarinen arvelee, että osa nykyisestä tatuointibuumista selittyy tosi-tv-sarjoilla. Tatuointistudion arjesta kertovissa sarjoissa kuten Miamin tatuointitarinat (Miami Ink) ja Los Angelesin tatuointitarinat ihmiset ottivat tatuointeja ja kertoivat tarinoita niiden takana.
Miami Inkin ensimmäinen jakso esitettiin Yhdysvalloissa vuonna 2005. Vuonna 2013 yhdysvaltalaiset tatuointi-tosi-tv-sarjat saivat suomalaisen vastineen. Tatuointistudio HelsINK -sarjassa neulan alla makasivat niin äidit kuin tyttäretkin. Tarinat, joita he kameralle kertoivat, olivat hyvin henkilökohtaisia.
”Nykyään tatuoinneilla on henkilökohtaisia merkityksiä enemmän kuin ennen”, Jussi Kokkarinen sanoo.
”Jos ihmiset vaikka haluavat kukkatatuoinnin, eivät he välttämättä ota kuvaa ruusua, vaikka se näyttäisikin kauniilta. He ottavat mieluummin kuvan kukasta, joka kasvaa heidän mökillään.”
Tatuointikuume näkyy tietysti myös alan liikkeiden ovenkäynnissä. Helsinkiläisen Tatuatan Tuppu Ritola vahvistaa, että tatuointiliikkeitä tulee koko ajan lisää, mutta huomauttaa, että niitä myös suljetaan samaa tahtia.
”Ei riitä, että on hyvä piirtäjä ja omistaa koneen. Tatuoiminen on kovaa työtä ja päivät ovat pitkiä.”
Ritola sanoo, että asiakkaita on kaikista yhteiskuntaluokista ja että he ovat ihan kaikenikäisiä, ”aina 18-vuotiaasta 70-vuotiaaseen”. Mitä enemmän ihmiset näkevät tatuointeja ja mitä hienommalta ne näyttävät, sitä enemmän he innostuvat ottamaan itsekin sellaisen. Erityistä trendiä Ritola ei ole asiakkaidensa keskuudessa havainnut.
”Kaikki menee”, hän sanoo.
Kulttuuri menee ihon alle
Valokuvataiteilija Harri Larjosto on kuullut monta tarinaa tatuointien merkityksistä. Kaikki alkoi puolitoista vuotta sitten, kun hän kuvasi tuttavaansa ja huomasi, että tämän sääriin oli tatuoitu kaksi maalausta. Toinen oli Akseli Gallen-Kallelan maalaus, toinen Leonardo da Vincin.
”Aloin miettiä, että onkohan näitä ihmisillä enemmänkin”, Larjosto sanoo.
Selvisi, että onhan niitä. Larjoston mielestä ”taideteoksen uusi elämä iholla” oli niin hauska ajatus, että hän otti yhteyttä Gallen-Kallelan Museoon.
Nyt Larjostolla ja Gallen-Kallelan museolla on yhteinen valokuvausprojekti. Siinä haetaan ihmisiä, joilla on tatuointi, joka on jäljennös ”jonkun tunnetun taiteilijan teoksesta”. Larjosto sanoo, että yhteydenottoja on tullut yli sata. Määrä löi hänet ällikällä.
”Kun sain ensimmäiset 50 kontaktia, ajattelin, että se oli paljon. Sitten tuli 70 lisää!”
Noin 30 tatuoinnissa on jäljitelty Gallen-Kallelan käsialaa, loput olivat muiden taiteilijoiden teosten inspiroimia, esimerkiksi Hugo Simbergin.
Larjosto on kuvannut tähän mennessä kymmeniä tatuointeja ja haastatellut niiden kantajia. Tarinat julkaistaan kirjassa ensi vuonna ja osaan niistä voi tutustua samoihin aikoihin Gallen-Kallelan museon näyttelyssä.
Minun ihoni, minun tatuointini
Gallen-Kallelan museon museolehtori Salla Tiainen sanoo, että projektista on tähän mennessä tullut lähinnä myönteistä palautetta.
”Se, miten taide elää nykypäivässä ja tavallisten ihmisten elämän osana, on kiinnostavaa. Taideteos saa varmasti ihan uusia merkityksiä, kun se on jonkun ihmisen iholla ja osana hänen ruumistaan ja elämäänsä. Merkitykset vaihtelevat ja riippuvat tietysti siitä, kuka ihminen on.”
Harri Larjosto sanoo, että tatuointien taustalta löytyy niin äärimmäisiä tragedioita kuin kepeitä muistojakin.
”Monilla haastattelemistani ihmisistä liittyy kuviin voimakas, tunteellinen tapahtuma. Jotkut taas saattavat samastua kuviin. Osa on perustellut tatuointinsa valintaa siten, että kuva on vaan ollut kaunis.”
Lopulta korostuu kuitenkin se, että kyse on henkilökohtaisesta ihotaiteesta, Larjasto sanoo.
”Ihmiset ovat sitä mieltä, että tämä on minun ihoni ja siihen minä saan laittaa mitä minä haluan.”
Ja mitä Satu Tuomiston alaselän tribaaliin tulee, sanoo hän lähestulkoon unohtaneensa koko jutun.
”Tatuointi on kulkenut mukanani niin monta vuotta… enkä minä edes näe sitä”, hän sanoo ja nauraa.
”En minä katsele itseäni takaapäin alasti peilistä!”