Aavetykki häiritsi talvisodan joulua Viipurissa – kuka sillä ampui?

Puolenyön jälkeen kuului kolme outoa räjähdystä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Rautatietykit olivat aikamoisen järeitä aseita, kuten Hangon rintamalla otetusta valokuvasta voi päätellä.

Puolenyön jälkeen kuului kolme outoa räjähdystä.
Teksti:
Antero Raevuori

Viipurista poistui tuhansia ihmisiä marraskuun 30. päivänä 1939. Pakolaisten virta oli katkeamaton myös päivää myöhemmin. Punatähtiset lentokoneet olivat pommittaneet kaupunkia kumpanakin päivänä.

Taloja oli tuhoutunut, ihmisiä saanut surmansa. Talvisota oli alkanut.

Normaali elämänmeno pyrki kuitenkin jatkumaan tyhjenevässä kaupungissa. Yksi Viipuriin jääneistä oli Pursiaisen leipomossa työskennellyt Taimi Repo. Hän lähetti kirjeitse evakossa oleville sukulaisilleen tietoja levottomaksi muuttuneesta arjesta.

Jouluaattona hieman puolenyön jälkeen keskikaupungilla kuultiin kolme outoa jyrähdystä.

Uudenvuoden kirjeessä sukulaisilleen Taimi Repo käytti ensimmäisen kerran aivan uutta sanaa – aavetykki.

Oudot jyrähdykset

Repo kirjoitti: ”Täällähän me eletään entistä latua. Joulupyhät kaikki vietimme kellarissa, samoin neljä yötäkin, kun se aavetykki on ruvennut meitä hätyyttämään.”

Väestönsuojelukeskuksen sotapäiväkirjan mukaan aavetykin ensimmäinen räjähdyssarja kuultiin varhain jouluaattona kello 00.07, toinen kello 0.45 ja kolmas kello 01.23, jolloin sähkövalot sammuivat. Myöhemmin yöllä jyrähdyksiä rekisteröitiin vielä kaksi lisää.

Keskuspoliisiaseman pihalla kaksi poliisia sai surmansa sirpaleista, samoin vartiopaikallaan ollut ratsupoliisi ja armeijakunnan autokorjaamossa yövuorossa ollut autonasentaja.

Alkavan jouluaaton öisen hiljaisuuden rikkoneista oudoista räjähdyksistä puhuttiin seuraavana päivänä kaikkialla kaupungissa. Arvailuja riitti suuntaan jos toiseenkin.

Olivatko kyseessä vakoojien sinne tänne asettamat aikapommit? Oliko ryssä pimeinä öinä laskenut huomaamatta laskuvarjomiehiä tykkeineen jonnekin lähelle kaupunkia? Vai olivatko kenties hiipineet Viipurinlahden lähisaariin ja tulittivat sieltä?

Tai olivatko kyseessä ehkä kotikommunistien viskomat käsikranaatit? Ei, käsikranaateiksi jyrähdykset ovat liian jyhkeitä.

Joku neropatti heitti ilmoille ajatuksen, että kyseessä voisi olla jonkinlainen uudenaikainen automaattinen kranaatinheitin.

Kuka, mistä ja millä?

Jouluaaton viettoa voitiin jatkaa melkein samaan tapaan kuin rauhan aikana. Jouluruokiakin riitti, vaikka sokeri, tee ja kahvi olivat säännösteltyjä.

Kauppahallissa Sulo Salminen pisti näkyviin ison ilmoituksen: ”Hyvin suolatut joulukinkut saatte palvattuina tai ilman palvausta edullisimmin meiltä.”

Viipurilaisten epämääräinen pelko laantui kohti aattoiltaa, koska mitään kummallista ei päivän mittaan tapahtunut.

Joulu 1939 oli kuitenkin erilainen: Viipurissa oli paljon yksinäisiä ihmisiä, lähinnä miehiä, koska naiset ja lapset olivat lähteneet evakkoon. Heidän ei tarvinnut kuitenkaan syödä yksinäistä riisipuuroa.

Ravintola Espilä ilmoitti Karjala-lehdessä, että ”tänään jouluaattona joulupöytä herkkuineen jos tilanne sen sallii”.

Ravintola Lehtovaara ilmoitti puolestaan, että ”meillä joulukinkkua, joulukalaa ja joulupuuroa.”

Eräästä perinteestä oli kuitenkin pakko luopua. Kaupunki oli pidettävä pimeänä, joten joulukynttilöitä ei voitu sytyttää omaisten hautakummuille Ristimäen ja Sorvalin hautausmaille.

Aattona virinnyt pelko palasi Viipuriin joulupäivän iltana, jolloin aavetykki lähetti viipurilaisille oman rauhan ja hyvän tahdon juhlan tervehdyksensä.

Ensimmäinen räjähdyssarja kuultiin aseman läheltä, mutta viimeiseksi se ei jäänyt. Aavetykki lähetti kranaattejaan aina kirpeän pakkasyön aamuun asti.

Taimi Repo totesi kirjeessään, että aavetykkiin oli pakko alkaa tottua, jos aikoi pysyä kaupungissa.

”Sehän se vain on, kun ei tiedä, koska se tulee, ja mistä. Ulkona jos on, niin kuulee sen jo kyllä siintä viheltävästä äänestä ja ehtii heittäytyä maahan.”

Ilmapommituksista varoittivat hälytysireenit, mutta aavetykin laukauksista ei voitu mitenkään varoittaa etukäteen. Ei siis tiedetty, milloin olisi pitänyt suojautua.

Samanlaisiin tuntemuksiin saivat englantilaiset tottua vuoden 1944 aikana, kun saksalaisia V-2 -raketteja alkoi iskeytyä Lontooseen.

Ammuttiinko Viipuria siis muka raketeilla joulukuussa 1939?

Ei taatusti, mutta kuka sitten ampui, mistä ja millä?

Väestönsuojeluviranomaiset eivät voineet jäädä etsimään vastausta outoon mysteeriin. Tapaninpäivän aamuna he ilmoittivat, että illalla lähtee tyhjennysjuna Tienhaaran asemalta kohti länttä.

Kaikkia, joilla ei ollut ehdottoman välttämättömiä tehtäviä kaupungissa, kehotettiin käyttämään tilaisuutta hyväkseen.

Pitkä Ryssä?

Sotapoliisit olivat jo jouluaattona ottaneet yhteyttä Viipurin linnassa esikuntaansa pitävään II armeijakunnan komentajaan, kenraaliluutnantti Harald Öhquistiin. Sotapoliiseilla oli oma teoriansa: Viipuria oli pommitettu raskaalla tykistöllä omien linjojen sisäpuolelta.

Kenraaliluutnantti Öhquist ja armeijakunnan tykistökomentaja, eversti Georg Schauman suuttuivat: ei nyt sentään pidä puhua läpiä päähänsä!

Joulupäivänä pioneerit olivat keränneet aavetykin kranaattien sirpaleita keskuspoliisiaseman pihalta ja OTK:n myllyn luota eteläsatamasta. Merkittävin löytö oli kranaatin ehjä pohjakappale venäjänkielisine merkintöineen. Havaittiin myös, että kranaateissa oli ollut niin sanottu Makaroff-kärki pohjaiskusytyttimineen.

Schauman oli varsin tietoinen siitä, että ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisilla oli käytössään Kruppin tehtaiden teräsputkista valmistettu haupitsi, joka oli saanut lempinimen Paksu Bertta. Se oli kyennyt ampumaan 800 kilon kranaatteja runsaan 15 kilometrin päähän.

Samantyyppisiä täytyi venäläisillä olla, mutta missä? Varsin kaukana joka tapauksessa, koska aavetykin laukauksia ei kaupungissa kuultu.

Paksu Bertta ei voinut puna-armeijan tykistön salainen ase olla, mutta jospa se olisikin Pitkä Ryssä?

Joulukuun 30. päivä aavetykki ampui poikkeukselliseen aikaan – jo iltapäivällä. Yksi kranaatti tuli sisään raatihuoneen ikkunasta, lävisti lattian ja räjähti rahatoimiston salissa.

Kaupunkilaisten oli nyt pakko olla valppaana pitkin päivää.

Raatihuoneen kellariin suojautunut tuntemattomaksi jäänyt virkanainen merkitsi myöhemmin päiväkirjaansa:

”Yritin lähteä salin kautta, mutta siivo oli niin sanoin kuvaamattoman kaamea, etten uskaltanut lähteä yrittämäänkään läpi savun, tomun, sirpaleiden ja kaiken kaman, että katsoin parhaaksi yrittää toista kautta.”

Arvoitus ratkeaa

Kenraaliluutnantti Öhquist antoi käskyn lähettää koneita tiedustelulennolle Leningradin rataa seuraillen. Hänen arvionsa mukaan Pitkä Ryssä saattoi olla junaan asennettu kauaskantava pitkäputkinen meri- tai rannikkokanuuna.

Suur-Merijoen kentältä lähtikin joulun jälkeen kaksipaikkaisia Fokker-tiedustelukoneita etsimään aavetykkiä. Ne lensivät Leningradin radan suunnassa. Etsimänsä ne löysivät Perkjärven asemakylästä noin 40 kilometrin päässä Viipurista.

Siellä oli pistoraiteelle ajetuissa junavaunuissa järeä kuusitykkinen rautatiepatteristo.

Aavetykki oli löytynyt, mutta ei vaiennettu.

Tammikuun 16. päivänä Taimi Repo kirjoitti sisarelleen Sirkalle, että ”rukoile puolestani, sillä aavetykkikin on joulusta lähtien ampunut jo toista sataa laukausta, mutta vielä ei ole minun vuoroni”.

Tasan viikkoa myöhemmin lähettämässään kirjeessä hän kertoi, että ”kun on nyt ollut tällaiset sumuiset ilmat, niin ei ole tarvinnut kellarissakaan käydä. Aavetykki vain muistuttaa olemassaolostaan ja toisinaan kuuluu rintamalta sellainen hitonmoinen jylinä.”

Helmikuussa aavetykki vaikeni. Puna-armeijan rintamalinjat olivat siirtyneet niin lähelle Viipuria, että sitä voitiin ahdistella myös tavallisella kenttätykistöllä. Kaupunki alkoi olla jo yksinomaan sotilaiden kaupunki. Siviiliväestö oli lähes kokonaan jättänyt Viipurin, niin myös Taimi Repo.

Helmikuun 18. päivä 1940 oli tuhosunnuntai. Silloin Neuvostoliiton koneet pommittivat Viipuria aamusta iltaan. Viimeisetkin siviilit poistuivat kaupungista. Tilalle tulivat eversti Auno Kailan komentaman 3. divisioonan sotilaat. He puolustivat kaupunkia talvisodan rauhantekoon asti.

 

Lähteet:

Arvo Kantonen: Näin talvisodan Viipurin

Emil Koponen ja Eero Viitanen: Viipurin viimeiset päivät

Antero Raevuori: Hyvästi Viipuri.

X