Teksti:
Kalle Lähde

Juuri nyt istun Nairobin InterContinentalin Club roomissa. Viidenkymmenen dollarin lisähintaan saa pääsyn tänne ja kaikki kuuluu hintaan. Viinatkin.

Eikä kukaan juo? Tai juo vähän viiniä ja kuitenkin tarjolla on kallistakin viinaa joka nousisi päähän. Eikä siitä laskuteta kun kerran ollaan klubilla. Hirvittävää rahan hukkaa ja menetettyjä mahdollisuuksia, ajattelisi vanha Kalle ja joisi muidenkin puolesta. Haahuilisi pöydästä toiseen höpöttämässä ja tekemässä tuttavuutta.

Aamulla tämä aukeaa kuudelta eikä pidäkkeenä ole suomen kuristavia alkoholilakeja jotka estävät tarjoilun aamuvarhaisella. Arvatkaa kuka olisi täällä tasan kuudelta aamulla? Joo.

Miten iloisena minut otettaisiinkaan vastaan. Varsinkin jos henkilökunta olisi sama kuin illalla. Onnittelisivat toisiaan kaltaisestani kansainvälisestä ääliöstä. ”Ei kiitos, en halua niitä croissantteja, ei kiitos en halua niitä meloninpaloja”.
Mutta viinaa juon mielelläni  ja ei tarvitse hakea sitä lisää, tuokin käy.

Myöhemmin receptionissa kirjoitettaisiin nimeni perään ”persona non grata”. Syyt voisivat olla seuraavia:

– joi 200 dollarin edestä. Piti olla mahdotonta.
– näytti vatsassaan olevaa näppyä Nairobin varapormestarille
– nosti kiinalaisen liikemiehen kalsareista ilmaan
– luetteli tuhmia sanoja swahiliksi. Ja aina uudelleen.

Rupesi oikein ahdistamaan. Onneksi ei tarvi enää töppäillä. Nyt kehtaa aamullakin tulla ja tervetulohymy on aitoa.

Palataan asiaan taas, loma loppuu terveissä merkeissä. Nyt ei koneeseen tarvitse taluttaa ihmistä joka on lomaillut itsensä raunioksi. Kommenttikentän pitäisi myös olla auki, eli kommentoikaa. Ja mukavaa jos jaatte.

X