Teksti:
Kalle Lähde

Alku aina hankalaa ja niin edelleen. Hoitoon päästessäni olin toivoton. En uskonut että mikään muuttuu tälläkään kertaa. Minussa riehuvalle viinanhimolle en uskonut löytyvän vastavoimaa. Mutta tällä kertaa sotarummut soivat, en vain kuullut niitä vielä.

Hoidon toisena päivänä katselin terapeutteja iloisen värisissä paidoissaan. Kertoivat olevansa raitistuneita alkoholisteja. Sen näköisiä tyyppejä tapaa yleensä Milanon koneen lähtöportilla.
Kuuntelin milanoonmenijöiden kokemuksia omasta alkoholismistaan ja mietin ristiriitaa habituksen ja aikaisemman elämän välillä. Valhetta, minä sanoin hiljaa.

Kun viimeiset pillerihöyryt olivat turvonneesta pääkopastani poistuneet, aloin käsittää etten ole erikoistapaus. Juu, olen alkoholisti. Juu ja vielä sekakäyttäjä. Mutten ole luuseri, vaan sairastunut alkoholismiin josta on mahdollista toipua.

Häpeään tuli helpotusta muilta potilailta. ”Ai sääkin olet paskantanut housuun?” Kokemuksia jaettiin, ne olivat yhteneväisiä, maisemat vain vaihtui. Päivisin tiukkaa asiaa alkoholismista, sekaan hysteeristä puhdistavaa naurua. Illalla takkatulta ja lihapiirakoita.

Ahdistusta, helpotusta, häpeää. Vastuunkantoa omista teoista. Läheisten kohtaaminen oli hirveää. Piti kuunnella mitä juomiseni oli heille aiheuttanut. Koskaan en ole halunnut olla niin paljon jossain muualla kuin sinä elokuisena iltayönä 2013. Samaan aikaan en olisi siitä tuolista lähtenyt mistään hinnasta.

Selvisinkö minä? No ainakin tämän päivän. Ajatuksia ei enää hallitse viina. Eikä se tuhoa tätä herkkää kapistusta jota ihmiseksi sanotaan.

Terveisiä Milanon lähtöportille, pitääkin tulla käymään.

X