Nunna ja juoppo

Vuonna 1983 syksyllä muutin pois lapsuudenkodista merikoulun asuntolaan. Mukaani saamat eväät olivat hyvät. Mitään hampuusia maailmalle ei lähetetty.

Seisoin merikoulun kalliolla ja mietin kuinka minua on lykästänyt perintötekijöiden suhteen, tuuhea tukka säilyisi vanhuuteen saakka eikä juoppoudestakaan ollut vaaraa. Olin valmis ja tiesin kaiken. Ja vielä paremmin kuin muut.
Ainutlaatuinen seikkailijan elämä odotti kaltaistani rohkeaa miestä.

Perintötekijät olivat odottaneet pari sukupolvea ennakkoluulottoman seikkailijan syntymistä. Minussa ne puhkeaisivat kukkaan. Ympäristötekijät asettuivat kohdalleen asuntolassa, poissa mamman silmistä ei nuhteita tarvinnut pelätä. Viinaa maisteltiin ja naisia nauratti.

Opettajat huolestuivat. Me enkelinkasvoiset juoponalut pidimme varoituksia liioitteluna. Osalle ne olivatkin, mutta oli meitä oikeitakin juoppoja se tilastoprosentti, kymmenesosa. Toinen laittoi korkin kiinni jo vuosia sitten. Se fiksumpi. Minä jatkoin vielä keväällä 2013, sohvalla sikiöasennossa, avioeron partaalla mahtavaa seikkailuani.

Olisiko mikään säästänyt alkoholismilta? Kartusiaanimunkiksi lähteminen olisi ehkä viivyttänyt taudin puhkeamista. Mutta vain ehkä. Viinan juomisesta pidättäytyminen tietenkin. Mutta ei maailmasta voi pois mennä, sanoi Siukolakin.

Minuakin veteli ”ohrana pitkin selkää” vuosia ennen kuin nostin kädet pystyyn viinan kuninkuuden edessä. Paras antautuminen koskaan.

En ole katkera alkoholismistani. Toisinkin olisi voinut käydä. Olisin mennyt lukioon ja elänyt suojattua elämää vanhempien kanssa 35-vuotiaaksi. Löytänyt nunnan vaimokseni ja päätynyt tilastotieteilijäksi Valtion Tilastokeskukseen. Viinaa olisin maistanut vasta neljäkymmentä vuotiaana ja alkanut juopottelemaan.

Nunna olisi motkottanut seuraavat kolme vuosikymmentä. Sellaista kohtaloa ei olisi pää kestänyt.