"Tuli savu ja maa kiehuivat metsässä"

Syväri murtui kesäkuun 21. päivä 1944. Käytännössä se merkitsi lähes kaksi ja puoli vuotta kestäneen Itä-Karjalan suomalaisen sotilaallisen miehityksen loppua.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Syvärin yli johtava rautatiesilta lähellä Podporozea. Kuva otettu 29. syyskuuta 1941. Lähde: SA-kuva.

Syväri murtui kesäkuun 21. päivä 1944. Käytännössä se merkitsi lähes kaksi ja puoli vuotta kestäneen Itä-Karjalan suomalaisen sotilaallisen miehityksen loppua.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Tuona päivänä kenraali A. N. Krutikovin johtaman 7. armeijan valiojoukot hyökkäsivät Syväri-joen yli sen alajuoksulla Lotinapellossa. Joen vastarannalla olivat suomalaiset. H-hetkeksi oli määrätty kello kahdeksan. Silloin Kaartin rakettinheitinprikaatin katjusat ampuivat yhteislaukauksen suunniteltuun murtokohtaan.

Viisi minuuttia myöhemmin sadat kentokoneet etenivät suurina lauttoina. Lotinapellon koulurakennuksen ullakolta kiikaroiva rintaman komentaja Kirill Meretskov näki suomalaisten etulinjan suorastaan nousevan ilmaan.

”Ilman täytti moottoreiden kumea jyrinä. Ilma vinkui ja vihelsi, kun pommit alkoivat liitonsa kohti maata. Tuli savu ja maa kiehuivat metsässä”, sotakamreeri Reino Lehväslaiho kuvaa tilannetta kirjassaan Syväri murtuu.

Kello 8.40 tulitukseen yhtyi yli 1 600 tykkiä ja kranaatinheitintä kauempaa Syvärin takaa. Tulivalmistelun jälkeen syöksyveneet ja uivat panssarit lähtivät ylittämään jokea. Niiden seassa eteni joen yli myös paksuista laudoista tehtyjä kahdeksan miehen veneitä ja vitsaksilla yhteensidottuja, puunrungoista kyhättyjä lauttoja. Maataistelukoneet tukivat maihin nousevaa jalkaväkeä ampumalla pikatykeillä suomalaisten asemia melkein puunlatvojen tasalta.

”Syväri oli kuohuna venäläisten syöksyveneiden alla. Oikealla oleva torjuntatykki ampui. Lähin vene katkesi ja sotilaat sinkoutuivat veteen, mutta veneet syöksyivät tappioista huolimatta eteenpäin. Venäläisiä sotilaita kellui vedessä, toiset uivat, toiset huusivat ennen kuin pää painui pinnan alle”, Lehväslaiho kuvailee. 

Syvärin yläjuoksulla, aivan Äänisjärven tuntumassa, tilanne oli toisenlainen. Siellä suomalaisilla oli ollut sillanpää  joen vastarannalla jo kohta kolme vuotta. Nyt oli irtauduttava  ja vetäydyttävä Syvärinniskan siltaa myöten takaisin joen yli.

Yksi sillanpääaseman miehiä oli kapteeni Yrjö Keinonen, tuleva Suomen puolustusvoimien komentaja, joka kuvaili tunnelmia kirjassaan Taistellen takaisin:

”Miehet suorittivat valmistelutoimia vaiti. Useimpien kasvoilla oli katkera ilme, ei kuulunut tavanomaista leikinlaskua mutta ei juuri kiroiluakaan. Kukin tuntui hautovan mielessään omaa, omaistensa ja kenties maansa kohtaloa. Sanattomuus oli selvin osoitus tilanteen synkkyydestä. Toiveet edullisesta tai edes siedettävästä rauhasta oli pyyhkäisty pois.”

Syvärillä oli jo kuultu, että Karjalan kannaksella oli puolustuslinja toisensa jälkeen murtunut ja Viipuri oli menetetty.

Kapteeni Yrjö Keinonen ja muut komppanian miehet vetäytyivät vihollista viivyttäen Äänisen rantatietä pitkin kohti pohjoista.

Reserviluutnantti Esko Tiilikainen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Juhannusaattoilta, jo viides sotahommissa. Rakovalkea Lehmijoen varressa koleassa säässä. Siinä juhannusaattoillan ilot. Klo 23.30 läksimme marssille Ruoppaojan suuntaan. Pian alkoi rankkasade, joka kasteli jokaisen miehen läpimäräksi.”

Kahdessa päivässä venäläisjoukot ylittivät Syvärin koko sen pituudelta aina Äänisjärvestä Laatokkaan asti. Myös suomalaiseksi muuttuneesta Äänislinnan kaupungista oli pakko luopua. Viimeiset suomalaiset sotilaat poistuivat sieltä taisteluitta kesäkuun 28. päivän vastaisena yönä. Jo aikaisemmin oli Suomeen lähtenyt viimeinen henkilöjuna, jota oli seurannut kiskoja ja ratapölkkyjä repivä ja musertava  järeä radanrikkoja.

Unelma Suur-Suomesta oli ohi.

Siitä ei enää puhuttu, sillä 70 vuotta sitten juhannuksena koko Suomen itsenäisyys oli uhattuna.

X