Autokolari rikkoi Kirsin vartalon - uusi elämä alkoi vasta kymmeniä vuosia myöhemmin

Kirsi Voutilainen vammautui parikymppisenä ja eli miltei koko aikuisikänsä piilossa muiden katseilta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Vammautuminen auto-onnettomuudessa muutti Kirsi Voutilaisen koko elämän.

Kirsi Voutilainen vammautui parikymppisenä ja eli miltei koko aikuisikänsä piilossa muiden katseilta.
Teksti:
Sanna-Kaisa Hongisto

Kirsi Voutilaisen kauhun kangistamat kädet puristavat auton rattia. Ympärillä virtaa Helsingin vilkas liikenne.

”Entä jos ajan vahingossa jonkun päälle? Jos murjon jonkun taitamattomuudellani?” Kirsi miettii.

Pelko kasvaa niin suureksi, että olo muuttuu unenomaiseksi. Kuin liitelisi auton yläpuolella ja joku muu ajaisi. Vaikka Kirsi on itse ratissa. Vieressä autokoulun opettaja antaa ohjeita huomaamatta oppilaan kauhua.

Vuosi on kulunut ja Kirsi, 51, ajaa mustaa miniään rauhallisena. Uudet reitit vielä jännittävät, mutta Kirsi ei anna pelon estää. Pelko on vain tunne, eivätkä tunteet tapa, hän sanoo itselleen.

”En tiedä, onko kaikilla tuollaista pelkoa autokoulussa”, hän sanoo.

”Tuskin. Kaikkia varmasti jännittää, mutta minulla meni överiksi.”

Siihen Kirsillä on hyvä syy.

Kolari lumisella tiellä

Itsenäisyyspäivänä vuonna 1987 pyrytti sakeasti. Kirsi oli viettänyt viikonlopun lapsuudenkodissaan Kuopiossa poikaystävänsä kanssa.

Seuraavana päivänä Kirsillä oli kirjanpidon koe Vaasan hotelli- ja ravintolaoppilaitoksessa, joten kelistä huolimatta oli pakko lähteä ajamaan Suomen halki. Kirsin poikaystävä istui kuskin paikalle.

”Tiellä oli puoli metriä lunta ja taivaalta satoi kämmenen kokoisia märkiä rättejä”, Kirsi muistelee.

Auto oli musta mini, nopeutta 70 kilometriä tunnissa. Rautalammin kohdalla auto lähti heittelehtimään.

Kirsi ei muista tapahtumista mitään. Myöhemmin hän sai tietää, että auto oli ajautunut vastaantulevien kaistalle ja päin tulleen rekan puskuri oli osunut viistosti auton takaosaan, apukuskin eli Kirsin puolelle.

Mini paiskautui takaisin tulokaistalleen.

Onnettomuuden jälkeen Kirsin poikaystävä avasi shokissa kaikki auton ovet, ja rekan kuljettaja soitti apua.

Kirsin tajunta oli silloin jo muualla. Hän toisteli siskonsa nimeä sekä luetteli numeroita, jotka liittyivät ilmeisesti kirjanpidon kokeeseen, johon hän oli ollut matkalla.

Ambulanssilta kesti 45 minuuttia päästä paikalle Kuopiosta. Kirsin mukaan hänen henkensä pelasti se, että onnettomuuspaikalle pysähtyi lääkäripariskunta ja se että tiputus aloitettiin heti ambulanssissa.

Kohtalokas hoitovirhe

Ympärillä seisoo ihmisiä sinisissä kaavuissa.

”Oletko sä ollut kolarissa?” Kirsi sopertaa poikaystävälleen.

Mutta pian Kirsi huomaa, että hän itse makaa sairaalasängyssä. Kolarista on kaksi päivää.

Revennyt maksa oli pelastettu heti sairaalaan tulon jälkeen 12 tunnin leikkauksessa. Oli melkein ihme, ettei Kirsi ollut kuollut sisäiseen verenvuotoon.

Seuraavaksi hoidettiin lonkkaa. Se oli onnettomuudessa mennyt pahasti sijoiltaan ja työntynyt lantion sisään. Teho-osastolla se laitettiin vetolaitteeseen. Lonkka leikattiin ensimmäisen kerran noin kahden viikon kuluttua kolarista. Muutaman päivän kuluttua alkoivat sietämättömät kivut. Koko oikea jalka liekehti kiputulessa.

Yhä edelleen, miltei 30 vuoden kuluttua kolarista, hermokipu on läsnä joka hetki. Se viiltää sietämättömästi, jos Kirsi esimerkiksi astuu sähköjohdon päälle.

Sairaalassa Kirsille ei kerrottu, että hermovaurio johtui hoitovirheestä. Sanottiin vain, että sellaista voi sattua, kun leikataan.

Oltuaan kuukauden teho-osastolla ja puolitoista kuukautta vuodeosastolla Kirsi pääsi kotiin. Ja siitä tuli yli 20 vuodeksi Kirsin elämän päänäyttämö.

Nuoruus loppui

Kodin seinät todistivat hitaita, kankean kivuliaita aamuja, ruoanlaittoa, parisuhteen riitoja ja draamoja.

”Kun elämä pyörii kodin, ruoanlaiton ja koiran kanssa kävelyn ympärillä, piiri on todella pieni”, Kirsi sanoo.

Hän yritti kyllä aluksi jatkaa elämää entiseen tapaan. Ennen kolaria Kirsi oli ollut sporttinen, 22-vuotias, kaunis nuori nainen.

Hän oli tehnyt pitkiä juoksulenkkejä sekä tanssinut – lapsena balettia ja nuorena latino- ja paritansseja.

Kolarin jälkeen hän ei voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Vatsassa oli pitkittäis- ja poikittaissuuntaiset pitkät tikit sekä letkunreikiä kuin kraatereita, lonkassa puolimetrinen arpi. Entinen uimarantojen teiniprinsessa tunsi itsensä Frankensteinin hirviöksi.

Jos Kirsi lähti kavereiden kanssa juhlimaan, ihmiset kyselivät kävelykepin käyttäjältä kaikenlaista henkilökohtaista.

”Ihan kuin olisin ollut jatkuvasti selitysvelvollinen muille.”

Kirsi kyllä suoritti opinnot loppuun, työskenteli hotellissa ja kurssitti itsensä Finnairille lähtöselvitys- ja tulopalvelu-virkailijaksi. Mutta vammautunutta kehoa oli vaikea hyväksyä. Vuonna 1989 Kirsi hakeutui arpien korjausleikkaukseen.

Leikkausta valmistellut kirurgi tokaisi Kirsin kuullen sairaanhoitajalle: ”Nuo kuvittelevat, että ihosta saadaan virheetön. Olisi tyytyväinen, että on elossa.”

Leikkauksen jälkeen Kirsin olo oli henkisesti hyvin tuskainen. Viikon kuluttua korjausleikkauksesta Kirsi ajautui kotona sekavaan tilaan ja alkoi riehua.

Mistä sisältöä?

Kun ambulanssi tuli hakemaan sekavaa Kirsiä, hän nosti yöpaitaansa, näytti arpiaan ja huusi ambulanssihenkilökunnalle: ”Tämä on vialla!”

Kirsi joutui muutamaksi päiväksi suljetulle osastolle psykoosin takia. Hän selvisi, mutta jatkuva kauhu ja hätä pysyivät.

Kirsi uskoo, että häntä vuosikausia seurannut katastrofin pelko johtuu suurelta osin kolarista.

”Odotin koko ajan itselleni tapahtuvan jotakin pahaa.”

Vuonna 1991, neljä vuotta kolarin jälkeen, Kirsi joutui vuosia kestäneelle sairauslomalle. Polvi leikattiin, eikä kävelykyky palautunut ennalleen.

Lonkkakin oireili niin, että siihen oli asennettava proteesi. Se rikkoutui useita kertoja, ja se jouduttiin asettamaan aina uudelleen. Tulevaisuudessa siinsi vain loputtomasti samaa harmautta, kipua ja sairastamista.

Ikätoverit perustivat perheitä, hankkivat lapsia ja loivat uraa.

”Minä olin mitätön potilas. Jouduin vuosi vuodelta pohtimaan, onko ihmisellä sellaisenaan arvoa.”

Liikuntavamman takia Kirsille myönnettiin työkyvyttömyyseläke 2000-luvun alussa.

Hän ei koskaan haaveillut lasten saamisesta, koska raskaus olisi kuormittanut kehoa liikaa, ja itsestä huolehtiminen vei voimat. Elämälle oli keksittävä muuta sisältöä kuin työ tai perhe.

Tanssi avaa uuden elämän

Henkireikä olivat kirjat. Kirsi luki paljon itsehoitokirjallisuutta sekä katastrofitarinoita, kuten sairauskertomuksia ja keskitysleirikuvauksia. Hän sai voimaa sen tajuamisesta, että muutkin ihmiset olivat kokeneet pahoja asioita ja selviytyneet niistä.

Käännekohta oli kuitenkin se, kun kaveri houkutteli Kirsin katsomaan itämaisen tanssin näytöstä.

”Voisinko minäkin, pystyisinkö?” Kirsi mietti. Hän rohkaistui tanssitunneille, vaikka koreografioissa ei ollut helppo pysyä mukana. Hän tanssi omaan tahtiinsa.

Kirsi oli itämaisen tanssin ryhmässä yli viisi vuotta ja osallistui esiintymisiin. Proteesi pysyi paikoillaan ja pelko lonkan sijoiltaan menosta hälveni.

Vuonna 2011 Facebook-kaveri lähetti hänelle kutsun viikonlopun mittaiseen vapaan tanssin työpajaan. Siellä tanssittiin ilman askelkuvioita. Jos oli väsynyt, sai vaikka pyörittää yhtä sormea.

Kun Kirsi oli käynyt useilla viikonloppukursseilla, naapurit alkoivat kysellä, oliko hän tullut uskoon tai rakastunut. Kirsi ei ollut kumpaakaan. Hän oli vain alkanut elää.

Vuonna 2012 Kirsi päätyi mukaan Uuden tanssin keskus Zodiakin taideprojektiin Atlas Helsinkiin, jossa oli mukana sata suomalaista. Esityksessä hänen piti aukaista ihmismuuri, kopistella kantojaan ja keppiään sekä puhua yleisön edessä. Tuntui lähes ylivoimaiselta tulla ihmisten eteen vammansa kanssa. Mutta Kirsissä oli alkanut muutos, joka sai hänet kohtaamaan pelkonsa.

Suurimman kynnyksen hän ylitti ilmoittautuessaan Vital Danza -tanssinohjaajakoulutukseen. Mieli vastusti. Ei kai vammainen voinut ryhtyä tanssinohjaajaksi? Miten hän uskaltaisi vetää tanssityöpajoja, kohdata ihmisiä?

Mutta tanssikavereiden kannustamana Kirsi meni mukaan. Pian alkoivat pohdinnat: Perustaisinko toiminimen? Kävisinkö autokoulun?

Kirsi teki vihdoin asioita, jotka olivat jääneet tekemättä vammautumisen vuoksi. Asioita, joita nuoret aikuiset tyypillisesti tekevät. Kuin olisi ollut piilossa koko elämänsä ja yhtäkkiä kasvanut aikuiseksi viisikymppisenä.

”Tuntui siltä, kuin olisin ottanut omanikäiseni ihmiset kiinni pikakelauksella”, Kirsi kertoo.

Kipu unohtuu hetkeksi

Muutama vuosi sitten Kirsi alkoi kehittää omaa tanssimuotoa ja tuotemerkkiä, EMotion Dancea eli Tunteiden tanssia. Hän halusi sallia kaikenlaiset tunteet, myös ne, joita usein pidetään kielteisinä. Kirsi alkoi pitää omia työpajoja, joissa kaikki saivat halutessaan myös itkeä, huutaa ja raivota. Taustalla soi tunteikas musiikki, kuten voimakas hevi tai herkkä viulu.

”Ideana oli luoda tila, jossa kaikki tunteet saavat tulla. Tarkoitus ei kuitenkaan ole mässäillä tunteilla, vaan päästä tunnekerrosten läpi omaan sisäiseen rauhaan, rakkauteen ja iloon”, Kirsi kertoo.

Tänä syksynä Kirsi pitää tanssityöpajoja Helsingissä parin viikon välein. Sitä useammin hän ei jaksa. Jos hän ohjaa tanssia pari tuntia illassa, lihakset kipeytyvät niin, että koko seuraava päivä menee toipumiseen.

Karu tosiasia on, ettei tanssi ole mitenkään helpottanut liikkumista tai vähentänyt kipuja. Vieläkään Kirsi ei mielellään katso alastonta peilikuvaansa. Surkastunut pakaralihas, hermovaurion turvottama sinertävä jalkaterä, epämuodostuneet varpaat, arvet.

”Välillä se tuntuu vieläkin unelta. Että onko tämä käynyt minulle?”

Tunteiden tanssin ohjaaminen tuo kuitenkin elämään uutta merkityksellisyyden tunnetta. Kirsi nauttii vuorovaikutuksesta ja siitä, että hän voi antaa ihmisille hyvää oloa. Hän tuntee olevansa nyt kokonainen ja henkisesti vahvempi kuin ennen.

”En odota ruumiillista ihmeparantumista, mutta ohjauksen ajaksi kipu unohtuu.”

X