Takaisin kuolemanleirille
Suomalainen Nena Kafka vapautui natsien kuolemanleiriltä 65 vuotta sitten. Vasta nyt hän on valmis palaamaan.
Liittoutuneiden sotilaat vapauttivat Nena Kafkan keskitysleiriltä vuonna 1945. Vasta tänä vuonna hän tunsi olevansa valmis kohtaamaan nuoruutensa kauhut. ”Tämä on tehtävä ja nähtävä”, helsinkiläinen Kafka sanoo Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä. Kuva: Kari Santala.
Kun punainen pikkubussi pysähtyy puolalaisen pikkukaupungin laidalla, takapenkin siro matkustaja valpastuu. Jokin hänessä liikahtaa.
Helsinkiläinen Nena Kafka, 83, on miettinyt tätä matkaa kauan. Nousevatko pedot kellareistaan?
Hänen mielestään tämä matka pitää tehdä, kaikesta huolimatta. Nena oli tuskin 12-vuotias pikkutyttö paetessaan Hitlerin Saksaa ensimmäisen kerran. Hänen nimensä oli silloin Nena Schlesinger.
Vasta monen kymmenen vuoden jälkeen tuntuu lopultakin siltä, että tapahtumat ovat riittävän kaukana. Kuinka monta kertaa rouva Kafka onkaan vuosikymmenten aikana kieltäytynyt televisio-, radio- ja lehtihaastatteluista. Ne olisivat olleet liian vaikeita.
Vain yhden poikkeuksen hän on tehnyt. Silloin hän vastasi myöntävästi maailmankuulun elokuvaohjaaja Steven Spielbergin säätiön vetoomukseen ja kertoi holokaustikokemuksistaan videohaastattelussa. Se toimitettiin Spielbergille muun muassa Schindlerin lista -elokuvaa varten.
Muistot palaavat
Jo aamuyöllä rouva Kafka on herännyt linnun lauluun. Hän on kärsinyt herkkäunisuudesta melkein koko pitkän elämänsä ajan. Siihen on syynsä, jotka hän tällä matkalla kohtaa uudelleen.
Suomessa elää vielä kolme Hitlerin keskitysleirien vankia. Lukuisimmillaankin heitä oli vain kuusi.
Matkalla kohti Auschwitzin kuolemanleiriä rouva Kafka puhuu kuljettaja Marekin kanssa puolaa. Hän puhuu sitä hyvin, yhtä sujuvasti kuin jiddishiä. Jiddish oli Itä-Euroopan juutalaisten kieli, joka on jo katoamassa natsien suorittaman kansanmurhan seurauksena.
Jokin ahdistaa Nena Kafkan rinnassa. Muistot palaavat mieleen.
Ympärillä on sähköistettyjä piikkilankoja sulakkeineen, jotka muistuttavat pääkalloja, sekä betonitolppia ja vahtitorneja. Marek auttaa rouvan alas polveilevalle kiveykselle, jolle ei ole tehty mitään sitten vuoden 1945.
Täällä, Auschwitz-Birkenaun leirillä murhattiin teollisesti jopa puolitoista miljoonaa ihmistä. 90 prosenttia heistä oli juutalaisia. Vangit kaasutettiin hengiltä ja poltettiin tuhkaksi. Lukemattomat kuolivat myös nälkään ja tauteihin. Loput ammuttiin. Kansanmurhassa surmansa saaneiden juutalaisten kokonaisluvuksi on arvioitu 5–7 miljoonaa. Hitler halusi tehdä juutalaisista lopun. Hän lähes onnistui siinä myös rouva Kafkan osalta.
Huhuja vainoista
Kozieglowyn kylä vuonna 1927 Puolan Sleesiassa. Nena Schlesinger syntyi nelilapsiseen perheeseen lähellä Saksan silloista itärajaa. Kylässä asui satakunta juutalaista.
Moses-isä, tekstiilikauppias, elätti perheen yksinhuoltajana sen jälkeen, kun lasten äiti Bella menehtyi Nenan ollessa neljän. Äidin roolin perheessä otti Nenaa 14 vuotta vanhempi Hanna.
Lapset – ikäjärjestyksessä Hanna, Shmuel, Benjamin ja nuorimmainen Nena – menivät aamuisin puolalaiseen kouluun ja iltapäivällä juutalaiseen, jossa vanhempi herra opetti heitä.
”Mies oli niin kiltti, että kiusasimme häntä kaikin tavoin”, Nena Kafka muistaa ja puistelee vieläkin päätään.
Puolalaisessa koulussa oli eräällä tavalla mukavampaa. Siellä oli enemmän kavereita, ja tytöt ja pojat olivat tunneilla yhdessä.
Vähän ennen sotaa Kozieglowyn juutalaisten elämä muuttui. Liikkui huhuja Saksan juutalaisvainoista. Puolalaispojat kivittivät myös Schlesingereiden talon ikkunoita. Pientä Nenaa pelotti.
Hitlerin todellisia aikeita aavistamattomat puolalaiset hokivat Nenan isän tekstiilikaupan edustalla: ”Älä osta juutalaiselta!”
Silti Nena Kafka toteaa, että hänellä oli onnellinen lapsuus.
Nenalla oli kylässä paljon hyviä puolalaisystäviä, ihana Jadwigakin. Tytöt olivat yhdessä melkein aina.
”Puolalaisessa koulussa en huomannut koskaan juutalaisvastaisuutta. Ja koska olin hyvä matematiikassa, muut pyysivät neuvojani ja annoin heidän luntata minulta kokeissa”, rouva Kafkaa naurattaa.
Paljon myöhemmin, kohtalokkaiden vaiheiden jälkeen vuonna 1946, Nena Kafka sai Jadwigalta kirjeen. Jadwiga etsi tuhotussa Puolassa ystäväänsä, jonka henkiinjäämisestä hän oli saanut vihiä.
Nena Kafka vastasi heti, mutta ei saanut tietää, menikö kirje perille Neuvostoliiton alle jääneeseen Puolaan. Jadwigalta ei koskaan tullut vastausta.
Sisään portista
Kauhujen areenalla, piikkilanka-aitojen keskellä Nena Kafka huokaa: ”Olen valmis kohtaamaan tämän.”
”Koko muu sukuni murhattiin. Vain Suomeen muuttanut eno ja neljä Helsingin-serkkuani olivat hengissä.”
Nena Kafka halusi vielä ennen kuolemaansa nähdä juuri Auschwitz-Birkenaun leirin. Yhtä massiivista, hätkähdyttävää ja tunteita ravistelevaa murhaamisen ulkomuseota ei ole missään muualla maailmassa: systemaattista tappamista ja dokumentteja ihmismielen mustimpien liikkeiden aikaansaannoksista.
Nena Kafkan omilta keskitysleireiltä Neusalz an der Oderissa, Flossenbürgissä ja Bergen-Belsenissä on enää lähinnä muistomerkit jäljellä.
”Jos englantilaiset olisivat vapauttaneet Bergen-Belsenin vain muutamaa päivää myöhemmin, olisin kuollut.”
Työ vapauttaa, Arbeit macht frei lukee Auschwitzin kuuluisalla portilla. Niin luki myös muilla leireillä. Leiriin tullessaan vangit eivät tienneet, mikä heitä tosiasiassa odottaisi, ei myöskään Nena Kafka.
Harmaa ilma laskee viittansa koko tämän kohtaamisen ylle. Leirin puolalainen opas suhtautuu Nena Kafkaan poikkeuksellisella huomaavaisuudella. Entiset vangit eivät kovin halukkaasti
vieraile julmuuksien keskellä ja harva selviytyneistä on enää hengissä.
Viime vuonna leirillä kävi 1 300 000 vierailijaa kaikkialta maailmasta. Nyt liikkeellä on paljon myös nuoria ja koululaisia. Se on Nena Kafkan mielestä oikein.
Ei saisi unohtaa, sillä uudet pikkuhitlerit väijyvät eri puolilla maailmaa, myös Euroopassa.
Kaiken kokenut nainen astelee varovaisin askelin kuuluisasta portista sisään.
Käsi tavoittelee jälleen rinnusta.
Vain muutaman metrin päässä on talon edusta, jolla juutalaisvangeista koottu orkesteri aamuin illoin pakotettiin soittamaan ohi raahustaville pakkotyövangeille. He soittivat natsien marssi- ja juhlamusiikkia.
Nena Kafkan ilmeetön katse kantaa jonnekin fanfaareiden ulottumattomiin. Hän muistaa, että Bergen-Belsenin tiiliset talot olivat hyvin samankaltaisia.
Yhteen taloon ahdettiin tuhat vankia, ylikin.
”Leirikokemukset alkavat nyt pyöriä päässäni”, hän sanoo ja katsoo silmiin. Puolalainen opas antaa hetkelle aikaa.
”Mutta tämä on tehtävä ja nähtävä.”
Isän tuska
Syyskuussa 1939 12-vuotias Nena perheineen lähti kotikylästään karkuun saksalaisia. Avuksi saatiin vuokrahevonen ja -ajuri. Toinen maailmansota oli alkanut, mikä tuoreeltaan johti Saksan miehitykseen puolustuskyvyttömässä Puolassa.
”Kuljimme hevospelillä itään, pois rajalta. Ihmiset huusivat, että lentokoneista lasketaan päällemme kaasua. Heittäydyimme ojien pohjalle suojaan”, hän muistaa.
Sotilaat vyöryivät ja tavoittivat pian pääkaupunki Varsovan. Puolalaiset alkoivat ryöstellä juutalaisia. Saksan olemus antoi sille epämääräisen oikeutuksen, tekosyyn. Perheen ajuri hevosineen katosi.
Puolan antauduttua palattiin kävellen kotiin.
”Natsit veivät kummankin veljeni 1940. Isän tuska oli suuri. Ehkä hän itkikin, mutta en tiedä varmasti. Emme käsittäneet, mitä tapahtuu, pelkäsimme. Kukaan ei kuullut veljistäni sen jälkeen.”
Hitler hävitti ensin puolalaisen älymystön ja vastarintaliikkeen, sen jälkeen hän tarttui varsinaiseen tehtäväänsä: lopulliseen ratkaisuun, kuten natsit sen ilmaisivat. Alkoi juutalaisten insinöörimäinen tuhoaminen.
Auschwitz I:n kaasukammio on jätetty sellaisenaan muistoksi jälkipolville. Nena Kafkan katse viipyy kauan katon mustissa rei’issä. Niistä laskettiin vankien päälle myrkkyä. Hän muistaa hyvin sen alastoman joukon, jossa hän kauhun vallassa katseli samanlaisia reikiä. Kuva: Kari Santala.
Kesällä 1941 siepattiin loput Kafkan perheestä. Sinä päivänä ilma oli lämmin. Isä, Nena, Hanna-sisko ja tämän pieni Bella-tytär ajettiin kodistaan. Bellan isää eliminoitiin jo muualla.
Heidät kuljetettiin Zawiercien kaupunkiin, jonne koottiin yhä uusia juutalaisia. Saksalaiset ja puolalaiset miliisit sysivät heidät riveihin sen mukaan, oliko nuori vai vanha ja oliko lapsia. Ilmassa oli pakokaasua, sillä kuljetusneuvot kuormasivat koko ajan vanhempia ihmisiä ja lapsia, ensin ilmeisesti juutalaisten gettoon.
Puolalaismiliisit otaksuivat, että he selviäisivät hengissä yhteistoiminnalla, mutta heidätkin vietiin myöhemmin kuolemaan.
Nena ei enää koskaan nähnyt isäänsä. Ei myöskään Hannaa tyttärineen.
”Jouduin nuorten riviin, koska olin 12-vuotiaana ikäisekseni hyvin kehittynyt. Kerrottiin, että joudumme työleirille. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja aggressiivisesti. Jotenkin ounastelin, etten enää kohtaisi rakkaimpiani.”
Hätää, pelkoa, kysymyksiä. Määränpää oli Neusaltz an der Oderin leiri Saksassa. Lankatehdas.
”Ajattelin, että jotain todella pahaa on tapahtumassa.”
Työtä kellon ympäri
Nuorella Nenalla oli mukanaan vain se, mitä oli jäänyt päälle kiinniottohetkellä. Parakit täyttyivät samanlaisista kohtaloista. Huutoja, kiväärimiesten komentoja ja tuuppimista. Sisällä oli kapeita kerrossänkyjä. Oma vuode olisi ollut ylellisyyttä.
Apel! Joka aamu vangit määrättiin riveihin ja laskettiin. Sen jälkeen marssittiin tehtaaseen pakkotyöhön. Vain lankatehtaassa oli hiukan lämmintä vettä. Paikalla oli myös ranskalaisia sotavankeja. He saivat ulkopuolisesta maailmasta paketteja, ja joskus joku heistä antoi käsienpesun yhteydessä Nenalle suklaa- tai leivänpalan.
”Puhuimme niin kovaa, etteivät vartijat kiinnittäneet asiaan huomiota.”
Vartijat käyttäytyivät enimmäkseen väkivaltaisesti.
”Aina oli valtava kiire. Kerran hiukseni jäivät lankakoneen väliin, mikä teki kipeää. Sain ankarat moitteet.”
Työtä tehtiin kellon ympäri. Viikot kuluivat, vuodet vaihtuivat. Nena painoi vuoden 1944 lähestyessä arvionsa mukaan alle 40 kiloa. Tuttuja ja tuntemattomia kasvoja uupui viereltä. Ei ehtinyt kovin paljon ajatella.
Nimellistä ravintoa tarjottiin kerran päivässä: lientä, jossa satunnaisesti oli jotain painikettakin. Murrosikäisen terveys horjui vakavasti.
”Kehitykseni naisena loppui. Olihan kaikessa kysymys elämästä ja kuolemasta.”
Siirto Flossenbürgin keskitysleirille eteläiseen Baijeriin tapahtui kävellen. Ryysyinen joukko taivalsi matkaa satojen kilometrien päähän rikkinäisissä kengissä tai avojaloin.
Nuoren Nenan jalkoihin sattui. Vettä ja leipää annettiin vain minimiannos. Koko ajan joku nääntyi kuoliaaksi, myös Nena huojui kestokykynsä rajoilla. Taivaalta tuli vettä melkein kaksi viikkoa, aina siihen saakka, kunnes oltiin perillä.
”Yöt vietimme satunnaisissa ladoissa reitin varrella. Vaatteet eivät ehtineet kuivua missään vaiheessa. Moneen meistä iski vaikea tauti.”
Flossenbürgin portti aukeni lopulta kuin ilkeä kita.
”Minunkin otsaani kirjoitettiin musteella tunnusnumero. Jouduimme riisumaan vaatteemme, minkä jälkeen meidät määrättiin alastomina seuraavaan huoneeseen. Sen katossa oli suihkun tapaisia reikiä. Joku tiesi, että suihkuista tulisi joko kaasua tai vettä.”
Hiljainen virta
Auschwitzissa etenee hiljaisten ihmisten hiljainen virta. Jonkun silmissä on kyyneliä. Jotkut pitelevät toisistaan tiukasti kiinni. Myös huiveihinsa pukeutuneet musliminaiset miehineen kulkevat vakavin ilmein.
Hikipisarat pyrkivät Nena Kafkan iholle. Eräässä kuvassa lastataan vankeja rautatievaunuihin. Lapset alas, vanhemmat ylös. Kreikan juutalaisilta perittiin lähtöasemilla junalipusta maksukin, matkasta, joka johti suoraan kuolemaan. Auschwitz-Birkenaussa naiset ja alle 14-vuotiaat lapset kaasutettiin hengiltä heti.
”Kuvien vaunut ovat aivan samanlaisia kuin ne, joihin minutkin käskettiin. Lopuksi meidät määrättiin riveihin. Minä jouduin pitkien riviin.”
Kaikki oli suunniteltu tarkkaan. Birkenaussa äitejä ei erotettu lapsistaan, sillä muuten olisi syntynyt paniikki.
Kerrottiin asiallisesti, että he pääsisivät vain suihkuun, pesulle. Sitä ennen riisuuduttiin joukolla vaatteista. Vain harvat osasivat epäillä.
Natsit olivat kehitelleet prosessin käytännönläheisesti ja julmasti. Zyklon B oli tuholaismyrkky, jonka keksimisestä saksalainen tiedemies Fritz Haber oli saanut Nobel-palkinnon Tukholmassa.
Birkenaussa suihkuhuoneeseen määrättiin 1 500–2 000 ihmistä kerrallaan. Kattojen rei’istä laskettiin Zyklon B:tä. Kun vangit tajusivat tämän, syntyi paniikki ja sekasorto. Mutta huudot eivät kantautuneet maailmalle, koska kaasukammiot oli rakennettu maan sisään.
Kaasukammioissa toistui aina sama näky. Ruumiskasojen päälle olivat kivunneet vahvimmat, alimmaisina pienet ja heikoimmat. Taistelu elämästä jatkui loppuun asti.
Sitten viereiseen krematorioon ja savuna ilmaan.
Yksi joukkoteurastus kesti 30 minuuttia, vähempi ei riittänyt. Siihen tarvittiin 12 annosta tuholaismyrkkyä. Auschwitz-Birkenaun päällikkö, SS-upseeri Rudolf Höss oli leirinsä tehokkuudesta ylpeä ja ylistetty mies. Pelkästään vuosina 1943–45 leirillä käytettiin 20 000 kiloa Zyklon B:tä.
Nena Kafka taivaltaa raskain mielin seuraavaan huoneeseen. Tiiliparakkien portaikossa miljoonat askeleet näkyvät painaumina jokaisella rappusella. Yhdessä huoneista on lasin takana 2 000 kiloa hiuksia. Kun Neuvostoliitto vapautti leirin, hiuksia löydettiin 7 000 kiloa. Viimeistään kaasukammion jälkeen hiukset ajeltiin ja kultahampaat irrotettiin.
Tukkaa käytettiin kankaiden ja natsien univormujen valmistuksessa. Ihmisen iho puolestaan oli käyttökelpoista materiaalia huonekalujen verhoilussa ja kirjojen päällisiä taiteiltaessa.
”Myös minut ajeltiin kaljuksi”, Nena Kafka kuiskaa.
”Onkohan tuolla myös minun rakkaitteni silmälaseja?”
Väsynyt sormi osoittaa eri puolille valtavaa vitriiniä, tuhansien silmälasien vuorta. Kuka tietää.
”Käsitykseni mukaan on hyvin mahdollista, että täällä murhattiin myös omaa perhettäni. Kotikyläni ei ole kovin kaukana”, Nena Kafka toteaa. Opas yhtyy hänen päätelmäänsä.
Iskut ja huudot
Jokin meni vikaan Flossenbürgin kaasukammiossa tammikuussa 1945. Väsynyt, loppuun ajettu joukko alkoi hälistä. Nena Kafka ihmetteli muiden mukana, kun katon rakosista ei tullutkaan kaasua, ei tosin vettäkään.
Uudet, kiivassävyiset saksankieliset komennot katkaisivat vankien epätietoisen ajatustenvaihdon.
”Pois! Heraus!”
Hysteria alkoi noina aikoina vallata Saksan sodanjohtoa. Britit lähestyivät lännestä, puna-armeija idästä. Kenties Zyklon B:tä ei ollutkaan enää riittävästi Flossenbürgissä.
Nena sai ylleen uudet lumput. Poikkeuksellisen hermostuneet vartijat komensivat vangit junanvaunuihin. Määränpäästä ei ollut tietoa, mutta mikä olisikaan voinut vähemmän kiinnostaa nöyryytettyä ihmiskarjaa.
Nena huomasi, miten yhä useampi kumppani heitti kyljessä henkensä. Ilmiö oli niin arkipäiväinen, ettei se enää hätkähdyttänyt.
Junassa kului kolme päivää ja kolme yötä. Syötävää tai juomista ei annettu, ei ollut edes astiaa, johon tehdä tarpeensa.
”Kun sairastui, tiesi lopun tulleen.”
Langanlaiha joukko kaatui junanovista Bergen-Belsenin leirillä pohjoisessa Saksassa. Leirin tunnetuimpana uhrina on jäänyt legendana elämään Anne Frank, nuori päiväkirjan kirjoittaja. Kirja puhuttelee jokaista lukijaa.
Pilkkukuume ja lavantauti niittivät satoaan yhä ankarammin. Samaan aikaan sota oli kääntymässä kohti loppuaan ja Saksan perikatoa. Mutta se ei vielä riittänyt Nenalle.
”Ensin meidät majoitettiin telttoihin, joihin alettiin siirtää ruumiita. Sitten tuli siirto vanhaan ruumishuoneeseen. Tilaa oli niin vähän, että oli pakko nukkua istualtaan. Aamulla vierustoveri oli kylmänä.”
”Jotkut siirtyivät takaisin ruumistelttaan, koska siellä oli enemmän tilaa nukkua.”
Apel! Aamuviideltä vangit määrättiin riviin. Suoritettiin laskenta. Kun joku puuttui, natsien yleisen säännön mukaan vierustoverit maksoivat hengellään, mutta kuten Nena sai todeta, Bergen-Belsenistä ei paettu.
Vahvimpien onnistui hankkia maakuopista perunoita. Kiinni jäämistä seurasi rangaistus: polvilleen ja tiiliskivet pään korkeudelle kumpaankin kouraan. Sellaiseen menehtyi nopeasti. Sama rangaistus kohtasi niitä, jotka kaatuivat aamurivissä.
”Olimme kuin eläimiä, vailla vähintäkään inhimillistä arvoa. Emme jaksaneet puhua toistemme kanssa. Silti toisinaan tuli ikävä isää ja sisaria. Kukaan ei jaksanut enää edes itkeä.”
Nena Kafka ei unohda koskaan saksankielisiä huutoja ja iskuja. Kaikkia vuosia pelastumisen jälkeen ajatuksia on leimannut pelon virittämä vakaumus: ”Minuun ei enää ikinä kajota väkivallalla.”
Tuttu nimi
Kesäkuussa 2010 Nena Kafka tunnistaa Auschwitzin vankien matkalaukkukasasta kapsäkin, jossa on jotain tuttua. Hän hätkähtää: laukun kyljessä lukee Marie Kafka.
Marie Kafkan matkalaukku hätkähdyttää Nena Kafkaa. Hän ei ennen keskitysleiriä saanut pakata omaa laukkuaan. Kuva: Kari Santala.
Ehkä kysymyksessä oli hänen miehensä sukulainen. Tai kirjailija Franz Kafkan – kenties kummankin. Kuka tietää.
Pienet kammat ja lastenvaatteet pysäyttävät. Auschwitz-Birkenaussa murhattiin yli 250 000 lasta. Töppösiä, saapikkaita ja urheilukenkiä, joilla kukaan ei enää potkaissut palloa. Matkalla kaasukammioon ei osattu nauraa, vaikka äidit yrittivätkin piristää pienokaisiaan. Lapset pitelivät leikkikaluja käsissään.
400 000 Auschwitzin vangille poltettiin numerotunnus käsivarteen. Myös heitä on vielä elossa. Jos Auschwitz-Birkenaussa joku säilyi hengissä yli neljä kuukautta, oli varmaa, että kysymys oli varastetusta ruoasta.
Kuolemantohtori Josef Mengele teki ihmiskokeitaan mieluiten lapsilla ja kaksosilla. Sadistisissa kokeissa hän yritti muun muassa muuttaa kaksosten silmien värin siniseksi. Kokeet olivat tuskallisia, minkä jälkeen kaksoset tavallisesti tapettiin.
Mengele pakeni puna-armeijaa 1945 länteen ja 1949 Argentiinaan, jossa hän kuoli 1979 vapaana miehenä.
Nena Kafka astelee suljetulle pihalle, jolla suoritettiin massamurhia ampumalla. Seinän takana olivat seisotustyrmät: neljä vankia yhdellä neliömetrillä ilman valoa ja ravintoa, päiväkausia.
Samassa talossa olivat näännytys- ja kidutussellit.
Ja tuolla, tuolla asui leirin johtaja ja komendantti Rudolf Höss runsaslapsisine perheineen. Kaikki tämä leirin ensimmäisen kaasukammion, Auschwitz I:n, lähituntumassa.
”Auschwitz on perheemme maanpäällinen paratiisi”, vaimo Hedwig Hössillä oli tapana ihastella.
Kaasukammiossa Nena Kafka huomaa, että se on samanlainen kuin Flossenbürgissä. Myös kattojen rakoset näyttävät tutuilta.
Rouva Kafkan katse viipyy ylhäällä kauan. Täällä murhattiin ensin venäläisiä ja puolalaisia, kunnes koitti juutalaisten massatuhon vuoro. Juuri sitä varten perustettiin vielä kolme muuta, entistäkin tehokkaampaa kaasukammiota.
Kammion vieressä odottaa uunihuone, krematorio. Järkyttynyt Nena Kafka kommentoi, että ihmisiä työnnettiin tuleen kuin leipiä.
Monet nuorisoryhmistä havaitsevat, että Nena Kafkaa kuvataan. Joku kuiskaa: ”Hän on varmaankin entinen vanki.”
Sen voi lukea kasvoilta.
”Hyvä, että myös nuoret saavat nähdä. Eivät he muuten tietäisi.”
Elämä elpyy
Bergen-Belsenissä ihmisiä kaatui Nenan ympäriltä kuin kärpäsiä. Muutama viikko ennen brittisotilaiden tuloa jokainen oli lavantaudissa tai pilkkukuumeessa. Mutta Nena tunsi sydämessään, ettei hän tahdo vielä kuolla. Jokin kyti vielä sisikunnassa, vaikka painoa oli tuskin 35 kiloa, eikä mikään pysynyt sisällä.
Vangit kaivoivat omat joukkohautansa. Myös ruumiit he kantoivat itse. Rivissä aina kaksi ruumista ja kaksi kantajaa. Kalman haju oli sanoinkuvaamaton, mutta kuka sellaisesta enää välitti.
”SS-miehet pahoinpitelivät meitä loppuun asti. Vartijat saattoivat olla vähän lempeämpiä.”
Lopulta, 15. toukokuuta 1945 tulivat britit, vapauttajat. Saksalaiset vetäytyivät kaoottisissa olosuhteissa. Samaan aikaan satoja menehtyi aliravitsemukseen ja heikkouteen. Saksalaisten sanotaan toivoneen, että vangit olisivat tartuttaneet tautinsa myös länsiliittoutuneisiin.
Britit kauhistuivat kohtaamistaan olennoista, joiden koko ihmisyys oli riistetty. He jakoivat ihmisraunioille purkkimaitoa ja säilykelihaa, mutta monelle äkillinen energia- ja rasva-annos koitui viimeiseksi ateriaksi.
”Minä en pystynyt enää edes syömään. Ruokahalu oli kadonnut. Se pelasti minut. Jo pikkulapsenakin olin vähäruokainen.”
Nena pääsi läheiseen kasarmiin, jonka britit olivat muuttaneet sairaalaksi. Siellä oli sveitsiläisiä lääkäreitä. 17-vuotiaan nuoren naisen elämä alkoi hiljaa elpyä.
Eivät enää ihmisiäkään
Historia koettelee jälkipolvia kauan. Auschwitz-Birkenaun vangit pakotettiin itse rakentamaan raiteet, joiden viimeisellä pysäkillä tohtori Mengele valitsi kokeisiinsa sopivimmat.
Kuka joutuisi vielä hetkeksi orjan osaan, kuka kaasukammioon. Nena Kafka pysähtyy junalaiturilla.
Koko 170 hehtaarin alue oli valmistettu kuolemalle. Tasanko täyttyi 300 parakista, ja osa niistä oli alun perin tarkoitettu hevosille.
Vapaan Puolan aikana jokaiseen niistä majoitettiin 52 hevosta. Natsit työnsivät samaan tilaan 500–1 000 elävää ihmistä; yhdelle laverille kahdeksan vankia, tilaa 20–30 senttiä kullekin.
Osa leiriin tuoduista naisista oli raskaina, ja syntyi 700 lasta. Hekin päätyivät Mengelen käsiin. Koska vankeja kuoli kaiken aikaa, parakit olivat rottien valtakuntaa.
”Pahinta oli perinpohjainen nöyryytys, ei sittenkään pakkotyö tai nälkä. Me emme enää edes näyttäneet ihmisiltä”, Nena Kafka toteaa valtavassa joukkokäymälässä, jossa sadat vangit taistelivat ehtiäkseen suorittaa tarpeensa aamujen ja iltojen ohikiitävinä hetkinä.
Käymälöiden siivoamiseen määrättiin sellaisia juutalaisia, joilla oli korkeampi koulutus. He tyytyivät lopulta osaansa, sillä sotkun ja löyhkän takia vartijat eivät herkästi lähestyneet heitä.
Lokakuun seitsemäntenä 1944 vangit aloittivat krematorio 1:llä epätoivoisen kapinan murhaajia vastaan. Kolmen muun krematorion juutalaiset yhtyivät kansannousuun. Yksi erityisen julmana tunnettu natsivartija poltettiin elävältä. Kapina tukahdutettiin raa’asti, kuten myös muutama aiempi yritys.
Nena Kafkan askelta painaa jo. Kierroksen päätteeksi hän viettää yksinäisen hetken Auschwitz-Birkenaun muistomerkillä, kaasukammioiden raunioiden äärellä. Seppeleet eri puolilta maailmaa peittävät kivipaaseja. Ylimpänä kohoaa monumentti, joka symboloi savupiippua.
Lopulta Helsinkiin
Sairaalaksi muutetussa kasarmissa nuoren Nena Kafkan terveys koheni hyvää vauhtia. Paino nousi, ja 1945 kevätkesällä hän pääsi Itämeren rannalle Lyypekkiin. Siellä odottivat suihkut ja sauna.
Nena Kafka vieraili matkansa yhteydessä myös Berliinin Juutalaisessa museossa sekä uudella Holokaustin muistomerkillä kivipaasien keskellä. Ei enää koskaan, julistaa myös nyky-Saksa. Kuva: Kari Santala.
Koskaan ennen hän ei ollut silmäillyt pieniä pisteitä yläpuolellaan yhtä onnellisena. Niistä satoi hänen päälleen raikasta vettä.
Helsingissä asuva eno Bernhard Blaugrund suoritti samaan aikaan kansainvälisiä tiedustelujaan Puolan-suvusta, joskin huonoin tuloksin.
Kansainvälisen Punaisen ristin avustuksella Nena sai kesäkuussa siirron meren yli Ruotsin Helsingborgiin. Hän vietti karanteenissa viikkoja läheisessä Höganäsin kunnassa.
Välillä hän mietti ahdistuksissaan perheensä kohtaloa. Oli kuitenkin katsottava myös eteenpäin. Olihan hän nuori nainen.
”Helsingin-eno ja serkut pyörivät mielessäni. Osoite oli säilynyt muistissani. Päätin kirjoittaa, ja kuoreen kirjasin: Bernhard Blaugrund, Keskuskatu 1, Centralgatan. En tiennyt, että kadun nimi oli sekä suomen että ruotsin kielellä, mutta kirje löysi oikean vastaanottajan.”
30. elokuuta 1945 Nena saapui Tukholmasta enon kanssa laivalla uuteen kotimaahansa. Hän painoi silloin 48 kiloa.
Viisi vuotta myöhemmin hän meni Helsingissä naimisiin sotasankari Faivel Kafkan kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi tytärtä.
Elämästä tuli onnellinen. Siihen on mahtunut paljon myös naurua.
”Suomi on ollut minulle hyvä isänmaa. Enempää en osannut toivoa.”
Krakovan enkeli
Nuori, vaalea nainen katsoo Krakovan juutalaisella hautausmaalla Nena Kafkaa, joka on jo kotimatkalla kohti Suomea.
Nuori nainen itkee.
Roseline on matkannut Atlantin yli vain holokaustin 65-vuotismuiston takia. Huomenna hän suuntaa läheiseen Auschwitziin. Hautausmaalla häntä puhuttelee Hitlerin murhaamien juutalaisten muistomerkki.
”Hartain toiveeni on, että tapaisin edes yhden hengissä selviytyneen”, Roseline kertoo.
”Tässä sinulla on yksi.”
Lisää kyyneleitä. Roseline kutsuu Nena Kafkaa enkeliksi, Krakovan enkeliksi. Roseline ei ole juutalainen.
Nena Kafka kertoo tarinastaan, kauhujen historiasta. Roseline kiittää sydämellisesti ja kertoo soittavansa vanhemmilleen Kanadan Montrealiin jo tänään.
”Ei samaa enää koskaan”, hän sanoo lähtiessään ja halaa suomalaista.
Nena Kafka vastaa:
”Niin liikuttunut, suloinen tyttö. Omat kyyneleeni kadotin jo kauan sitten.”
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 25–26/2010.