Iäkkäät vanhemmat eivät enää pärjää kotonaan - mitä voin tehdä?

Helena menettää välillä yöunensa stressatessaan vanhojen vanhempiensa vointia.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Helena menettää välillä yöunensa stressatessaan vanhojen vanhempiensa vointia.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hertta-Mari Kaukonen

Helenan isä ja äiti ovat jo kahdeksankymppisiä, mutta asuvat silti kahdestaan rintamamiestalossaan. Helena asuu kahden tunnin ajomatkan päässä lapsuudenkodistaan, joten pääsee käymään vanhempiensa luona vain viikonloppuisin.

Helena on huolissaan vanhempiensa pärjäämisestä. Isä ja äiti jättävät selvästi kertomatta aikuiselle tyttärelleen omia ongelmiaan. Varsinkin äidin olo on hankala, koska hän kokee olevansa vaivaksi.

Vanhempien kunto on kohtalainen, mutta kotityöt eivät enää onnistu. Isällä on alkavaa muistisairautta, ja äiti tarvitsee jo keppejä liikkumiseen.

Helena on huomannut kauhukseen, että vanhempien jääkaappi on välillä lähes tyhjä. Kunnan kotipalvelun pitäisi tuoda ateriat kotiin, mutta palvelussa on välillä katkoksia.

Helena on yrittänyt painottaa äidilleen ja isälleen, että heidän on pyydettävä ainoalta tyttäreltään apua viivytyksettä. Helena haluaa auttaa ja selvittelee vanhempiensa asioita kesken työpäivänkin.

Helena soittelee vanhemmilleen päivittäin. Aina äiti eikä isä vastaa puhelimeen. Se hirvittää Helenaa.

Äidin ja isän kuulo on heikentynyt, eivätkä he kuljeta puhelimia mukanaan. Soitot jäävät siis välillä huomaamatta.

Helena ei saa aina nukuttua, kun ei ole saanut vanhempiaan kiinni koko iltana.

Miten Helena saisi äitinsä ja isänsä uskomaan, että tyttären olo olisi itse asiassa stressittömämpi, jos hän voisi luottaa äidin ja isän pyytävän aina tarvitsemaansa apua?

On uskallettava puhua

Helena stressaa iäkkäiden vanhempiensa pärjäämistä. Velvollisuudentuntoisena ainoana tyttärenä hän on henkisesti raastavassa tilanteessaan yksin ja vaarassa uupua. Helena kantaa samankaltaista huolentaakkaa vanhemmistaan kuin vanhempi lapsistaan. Hän on jäänyt liian suuren vastuun kantajaksi, ja siksi oma elämä jää elämättä. Hän kuulostaa myös syyllistyneen siitä, ettei pysty osallistumaan vanhempiensa arkeen riittävästi.

Samanaikaisesti urhoolliset rintamamiestalon asukit yrittävät parhaansa mukaan olla mahdollisimman vähän vaivaksi, jopa salaamiseen turvautuen. Avun pyytäminen kauhistuttaa.

Helenan vanhemmat eivät ehkä kykene enää realistisesti arvioimaan omaa pärjäämistään kotona. Arkea peilaavia kysymyksiä pitäisi kuitenkin uskaltaa esittää: Pystyykö muistisairas vanhus hälyttämään apua, jos liikuntarajoitteinen puoliso kaatuu itsensä satuttaen? Miten pariskunta pelastautuu ulos talosta jos muistisairas puoliso unohtaa keittolevyn päälle ja syttyy tulipalo?

Vanhempien kyky pärjätä kotona voi heikentyä nopeasti. Saavatko vanhukset jotain muita tukitoimia kotikunnaltaan, mitä tässä ei mainita? Jos niitä on, ne eivät tunnu vähentävän Helenan huolia.

Helena ja hänen vanhempansa tarvitsevat apua vastuun jakamiseksi ja jatkosuunnitelman laadintaan. Voivatko vanhemmat jatkaa asumistaan kotitalossaan vai onko aika etsiä heille tuetun asumisen muodoista sopiva vaihtoehto?

Itsemääräämisoikeuden menettämisen pelko voi saada ikääntyneet kätkemään ongelmiaan. Tuttua ja omaehtoista kotona asumista halutaan venyttää mahdollisimman pitkälle.

Herääkin kysymys, kenellä on valta päättää ikäihmisten viimeisistä asuinpaikoista? Kuinka pitkään omaiset pystyvät noudattamaan vanhusten omaa tahtoa? Nämä olisivat tärkeitä asioita ottaa puheeksi, vaikka moni aikuinen lapsi kokee asioiden selvittelyn vanhempiensa kanssa kiusallisena.

Helenan jaksamisen tueksi toivoisin empaattista ja hyvää kuuntelijaa, jonka seurassa saisi purkaa ja käsitellä kaikenlaisia tunteita.

Minna Oulasmaa, perheneuvonnan koordinaattori, Väestöliitto

X