Maajoukkueessa liikaa divaripelaajia

Suomelle soi EM-karsintapelissä Unkaria vastaan lauantaina synkkä perinto: veitsi kurkussa.

Veitsi heilui vielä turnauksen alussa kurkulla, mutta nyt se on painunut syvälle kurkkuun.

Mahdollisuudet päästä EM-turnaukseen ovat surkean alun seurauksena menneet. Tosin oljenkortena tarjotaan aina muidenkin suhmulointia.

Toivotaan, toivotaan -pallottelusta on muodostunut jo surkuhupaisa never-ending-story, josta kirjoittavat, esitelmöivät ja elämöivät enää muutama pelkästään sinivalkoisten lasien kautta maailmaa katselevaa lajiniiloa.

Sitä paitsi jalkapalloilijoilla tavoitteen asettelu on kaikkea muuta kuin kunnianhimoinen.

Huippu-urheilussa päätavoite on aina menestyminen arvokisoissa tai arvoturnauksessa eikä pelkästään osanotto.

Lähtökuopissa löysä asenne lyö leimansa maajoukkuetoimintaan. Eletään päivän tunnelmissa niin kuin huomista ei olisi tulossa.

Tiukkapipoisuus ja jännitys heijastuvat jokaisesta karsintapelistä, jota käydään maailmanlopun tunnelmissa. Tosin ennakkoon suomalaiset ovat vahvoja ja voitontahtoisia. Ovathan verkot heiluneet omien seurojen peleissä.

Suomen on turhauttavaa edes haikailla jalkapallon arvokisoihin nykyisillä maajoukkueen pelaajilla.

Pelaajien tason lahjomattomana mittarina toimivat heidän edustamansa seurat.

Vai kuvitteleeko joku, että Teemu Pukki, Joel Pohjanpalo tai Riku Riski olisi unohdettuina jätetty divaritasolle? Kokevatko he vääryyttä, kun joutuvat tahkoamaan peliminuutteja huippuseurojen varjossa?

Maajoukkueen valitut suomalaispelaajat edustavat eurooppalaisittain korkeintaan kakkos- tai kolmoskastia.

Päävalmentajana Mixu Paatelainen yrittää tusinajoukkueesta saada parhaita tehoja irti, mutta tuskastuttavan huonoin tuloksin. Mixu hakkaa turhaan päätään seinään.

Pelaajien huono henkilökohtainen taitotaso vie pohjan näppärän näköiseltä joulukuusitempulta.

Päävalmentajan päätehtävä nykytilanteessa olisikin enemmän luoda joukkuehenkeä ja voiton tahtoa.

Suomen esitys Viroa vastaan oli Turussa pohjanoteeraus. Pelokas, lannistunut ja arka Suomi muistutti enemmän teuraaksi vietävää lammasta. Mitä pidemmälle ottelu vierähti, sen enemmän turhautuminen näkyi pelaajien kasvoilta.

Toista oli vielä runsas kymmenen vuotta sitten, kun maajoukkueessa vilisi Valioliigan ja Bundesliigan seurojen vakiokoonpanoihin kuuluneita suomalaispelaajia.

Ikävä on aikoja, jolloin Jari Litmanen, Sami Hyypiä, Mikael Forssell, Jonatan Johansson, Teemu Tainio, Petri Pasanen ja Hannu Tihinen kuuluivat eurooppalaiseen eliittiryhmään.

Yksi jalkapallomaajoukkueen nykyongelmista on myös eläminen menneisyyden muistoissa. Kaksi takavuosien suomalaista jalkapallon maailmantähteä eivät levitä automaattisesti karismaa nykypelaajiin.  Maajoukkuepelaajista olisikin aika karistaa hollywoodmainen pöyhkeys.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että maajoukkuetapaamiset vaikkapa lehdistön kanssa ovat tarkkaan rajattuja ja sotilaallisesti ohjattuja.

Tosiasioiden tunnustaminen ja nöyryys ovat avaimia, joilla suosta noustaan.

En kuulu Kalervo Kummolan fanikaartiin, mutta Kummola luo lätkään jämäkyyttä sekä tietyn turvan menestykseen. Arvatkaapa kuinka kauan jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja olisi saanut pitää pestinsä vastaavassa tappiokierteessä, mitä jalkapallo kokee?

Nykyjohdolla jalkapallon paluu kirkkaampiin stadionvaloihin ei onnistu.