Esko Salminen: ”Elämä on mennyt nopeasti”
Esko Salminen rakasti pitkään lähtemistä, vaikka se pelottikin häntä. Nyt hän on asettunut aloilleen, mutta uppoutunut yhä työntekoon.
Esko Salminen on mieltynyt ylinäyttelijä-titteliin. Kriitikko Jukka Kajava kirjoitti aikoinaan, että Salminen näytteli taas yli. Kuva: Pekka Nieminen.
Näyttelijä Esko Salminen seisoo kotinsa eteisessä kuin ilmestys. Hän on pukeutunut valkoiseen pellavapaitaan, valkoisiin housuihin ja valkoisiin tohveleihin.
Sinä näytät hämmentyneeltä, poikani, niin kuin olisit pelästynyt. Ei enää hätää, esitys on päättynyt.
Korkealta kerrostalon ikkunoista näkyy, miten sumu makaa Töölönlahdella. Keittiössä palaa kirkasvalolamppu, jonka loisteeseen Salminen asettuu.
”Miten ulkona voikin olla noin pimeää? Tämä on sitä aikaa vuodesta, kun pitäisi olla jossain lämpimässä. Mutta minulle olisi vieras ajatus muuttaa jonnekin etelään. Mitä minä siellä? Kutoisin jotain mattoa?”
Hänen elämänsä on täällä: koti Helsingin Hakaniemessä, työpaikka Suomen Kansallisteatterissa kivenheiton päässä, tutut ja läheiset ympärillä.
Salminen jäi virallisesti vuosi sitten eläkkeelle Kansallisteatterista, mutta näyttelee siellä edelleen. Nyt hän esittää James Tyronea Pitkän päivän matkassa yöhön. Roolista muistuttaa tuuhea poskiparta, jota Salminen sormeilee.
Ja ikään kuin raskas näytelmärooli ei riittäisi, ensi viikolla Salmiselta ilmestyy levy. Hän esittää siinä Shakespearen tunnetuimpia tekstejä. Eikö 69-vuotiaan miehen pitäisi vähitellen jo rauhoittua?
Pelkoa ja epäilystä
Keittiön seinällä riippuu valokuva, josta äiti katsoo pöydän ääressä istuvaa poikaansa. Kuvassa on Kyllikki Väre Vaasassa noin vuonna 1916, ehkä nelivuotiaana, kolmen veljensä kanssa.
Äiti näki pikkulapsena kansalaissodan. Poika syntyi välirauhan aikaan, lokakuussa 1940. Salminen miettii, miten sotien muistot heijastuvat suomalaisissa edelleen.
”Se näkyy meissä kaikissa, ajatuksina ja asenteina. Minullakin on omat muistoni sodasta, mutta ei niitä halua paljon muistella.”
Salmisesta tuli näyttelijä, vaikka hänen vanhempansa toivoivat pojalle porvarillista ammattia. Äiti kuoli, kun poika oli kymmenvuotias. Teatterista tuli äidittömän pojan turvasatama. Nuori Esko pääsi Kruununhaan kaduilta Kellariteatteriin ja myöhemmin teatterikouluun.
Vuonna 1965 hän löi voimalla läpi teatterimaailmassa. Salminen esitti Nummisuutarien Eskoa Kansallisteatterin lavalla, Vilho Siivolan ohjauksessa. Kaikki sujui loistavasti, melkein liiankin hyvin.
Ollako vai eikö, siinä pulma.
Raila Kinnusen kirjoittamassa Elämä Eskona -kirjassa (WSOY, 1997) Salminen on kertonut, miten hänen on aina pitänyt lähteä katsomaan, mitä on joen mutkan takana. Siksi hän päätti nuorena miehenä lähteä Kansallisteatterista.
”Elämäni käännekohtia ovat olleet ne, joissa olen pelännyt. Lähteminen rikkoo tutun kuvion. Turkuun lähteminen oli sellainen, kun minulle oli juuri Kansallisteatterissa luvattu maat ja mannut”, Salminen sanoo nyt.
Lähtemiset ovat hänelle tärkeämpiä kuin suuret roolityöt. Sen takia Salminen ei halua nimetä rakkaimpia roolejaan, ei edes Shakespearelta. Hän madaltaa ääntään keittiön pöydän ääressä ja katselee epäluuloisesti ympärilleen.
”Rakkainta roolia ei voi sanoa, koska muut roolit tulisivat mustasukkaisiksi.”
Aikanaan Salminen vietti Turun kaupunginteatterissa lähes kuusi vuotta. Lopulta hän päätti palata Helsinkiin.
”Olen ajatellut tätä cowboy-dilemmaa, että on pakko lähteä katsomaan joen mutkan taakse. Kärsin ja pelkäsin sitä silloin. Näyttelijä on kuitenkin sillä tavalla yksin. Vaikka näyttämöllä onnistuisi, kotona epäilykset heräävät. Siinä epäilee kykyjään, aina.”
Antakaa peili! Jos hänen hengestänsä tulee siihen huuru, edes jälki, hän elää.
Ei mikään kansansuosikki
Salmisella tulee täyteen 50 vuotta näyttelijänä, ja hän on vakiinnuttanut kansansuosionsa. Yllättäen hän itse on aivan toista mieltä.
”En ole koskaan ollut mikään kansansuosikki. Jos jotain suosiota on joskus ollut, se on johtunut siitä, että olen saanut näytellä hyviä rooleja. Minulla on pieni ja innokas kannattajajoukko, siitä se mielikuva varmaan johtuu.”
Mutta eihän suosio ole ollut kiinni näytelmistä. Salminenhan sai Jussi-patsaankin elokuvasta Tuhlaajapoika. Ja kuka voisi unohtaa Hannu Hurmalan tv-sarjasta Blondi tuli taloon?
”Televisio tekee kenestä tahansa suositun”, Salminen vähättelee.
Blondi tuli taloon oli Salmisen mukaan ”perhesaippua, jossa liukasteltiin”. Hän piti sen tekemistä ihan hyvänä kokemuksena, koska Spede haistoi, mitä oli ilmassa. Tekijöillekin maksettiin hyvin.
Salmisen mielestä näyttelijän ammatti on raskas, koska kaikki perustuu tekijöiden ja yleisön yhteiseen kuvitteluun. Näyttämölle on aina vain noustava.
”Elämä on mennyt nopeasti. Välillä on jaksoja, ettei jaksaisi. Tietää, että suurtenkin onnistumisten jälkeen tulee palautus maan pinnalle. Se, mikä menee ylös, tulee myös alas.”
Varoitteluista huolimatta Salmisen vanhimmat lapset Kristo ja Kreeta ovat hakeutuneet näyttelijän ammattiin.
”En ole puuttunut siihen. Tiedän, että se olisi ollut turhaa.”
Se joka meidät tahtoo erottaa, tuokoon taivaasta soihdun ja meidät ajakoon kuin ketut kolostaan.
Eteisen lipaston päällä on pieni poliisiauto. Se jäi siihen isänpäivänä, kun Salmisen pojanpoika Aarni oli käymässä. Salminen on aina tehnyt paljon töitä. Se aika on ollut pois perheeltä, omilta lapsilta. Hän sanoo, ettei voi tuntea siitä syyllisyyttä, koska työ on ollut hänen elämänsä.
”Töitä oli siihen aikaan hirveästi, Turussa oli esitys jokaisena iltana paitsi maanantaina. Ei sitä aikaa voi katua. Mitä se hyödyttäisi?”
Nuoruuden kuvitelmat
Nyt Salmisella on taas hirveästi töitä, vaikka hän on eläkkeellä. Pitkän päivän matkaa yöhön esitetään Kansallisteatterin Willensaunassa loppuunmyydyille katsomoille.
”Onhan se rankkaa, neljä iltaa viikossa, kolmen ja puolen tunnin esitys. Kun tulee kotiin, ei paljon muuta ehdi kuin alkaa keskittyä seuraavaan esitykseen. Mutta haluan tehdä tätä työtä niin kauan kuin minua pyydetään mukaan.”
Salminen esittää James Tyronea, veteraaninäyttelijää, jonka ura perustuu yhteen näytelmään. Tyrone on ostanut sen ja rikastunut, esittänyt samaa roolia vuosikaudet ja alkoholisoitunut.
Myös Salmisen omalla isällä oli ongelmia alkoholin kanssa. Salminen kiistää, että sellaisten muistojen avulla voisi rakentaa tuollaista roolia.
”Ei tämä ole mitään terapiaa, tämä on työtä. En ole ajatellut isää enempää kuin muissakaan rooleissa.”
Rankan roolin ohessa Salminen on tehnyt levyn ja käynyt luennoimassa teatterikoululaisille – Shakespearesta.
”Tässä ammatissa ei koskaan tule valmiiksi. Aina on edessä sama prosessi. Joskus toivoisi, että se helpottaisi edes hiukan. Mutta oppiminen ei lopu, sitä opiskelee viimeiseen hengenvetoonsa.”
”Tietoinen minä kun häviää, se on tavallaan onnellinen hetki”, Esko Salminen sanoo. Kuva: Pekka Nieminen.
Salminen huokaa ja nojaa keittiön pöytään.
”Nämä hienot sanat kun muistaisi aina, kun tuskittelee roolinsa kanssa.”
Eikö välillä pitäisi myös levätä?
”Työhän lataa myös. Välillä väsyttää, mutta kyllä se lataa akkuja, kun sillä moottorilla ajaa. Mitä muutakaan näyttelijä tekisi.”
Salminen vertaa näyttelemistä mäkihyppyyn. Loistavat hyppääjät painavat hyppyä pidemmälle vielä mäkimontussa. Loistava näyttelijä pystyy parhaimmillaan samaan.
Välillä saattaa tosin tulla kaatumisia.
”Nuorena luuli, että on haavoittumaton. Sitten sattui. Minua on leikelty joka paikasta, polvet, olkapäät, kaikki.”
Naarmuille nauraa, ken ei haavaa tunne.
Viimeksi Salmiselta leikattiin kaulavaltimon tukos helmikuussa 2007. Sen jälkeen hänen piti muun muassa opetella uudestaan puhumaan. Äänen kanssa oli ollut ongelmia jo Kuningas Learin aikaan 2005.
”Minulla on tuolla pieni lipasto, jonka ääressä luen roolejani. Learin aikaan huusin siinä: ’Tappakaa, tappakaa!’ Kun postinkantaja tuli, postit lensivät lattialle. Naapurit kysyivät tyttäreltäni Sonjalta, onko isä tullut hulluksi.”
Huohottava kundi
Shakespeare on kulkenut Salmisen mukana läpi uran. Hänen mielestään Arthur Millerin ja Anton Tšehovin tekstit kantavat näyttelijää, mutta Shakespearen kanssa pitää olla tarkkana.
”Shakespearessa on se paradoksi, että ne roolit pitäisi näytellä 30-vuotiaana mutta 80-vuotiaan elämänkokemuksella.”
Salminen aloitti Shakespearen kanssa juuri täysi-ikäiseksi tultuaan. Hänellä oli tuolloin Hamletissa kuusi roolia. Lopulta yksi vietiin, koska hän ei ehtinyt vaihtaa vaatteita riittävän nopeasti.
”Yhdestä roolista maksettiin silloin kolme markkaa. Menetin sen ja olin katkera. Minulle jäi vain viisi roolia.”
Sitten Salminen esiintyi Jack Witikan Romeossa ja Juliassa 1961. Hän oli siinä Romeon ystävä Paris.
”Pyysin Tarmo Mannia maskeeraamaan minut, ja hän teki työtä käskettyä. Pakkelia tuli naamaan niin paljon, että näytin ihan tädiltä, jolla on huonoja harrastuksia!”
Salminen repeää nauruun. Vielä vähän nolompiin Shakespeare-muistoihin lukeutuu eräs Macbeth-esitys Turussa.
”Minulle oli silloin tehty olkapääleikkaus. Minun piti juosta seinää pitkin ja vetää itseni nostolla ylös. Se ei onnistunut. Otin vauhtia ja kolme neljä kertaa yritin. Hävetti ihan helvetisti.”
Sillekin voi jo nauraa hyväntahtoisesti.
Ennen siedämme nää vanhat vaivat, kuin uusiin syöksymme, joit’ emme tunne.
Viime aikoina Salmisen työt ovat kiertyneet Shakespearen ympärille. Kun Kansallisteatterissa oli tehty Falstaff ja Kuningas Lear, Salminen päätyi Pukijaan esittämään ikääntynyttä Shakespeare-näyttelijää.
Vielä yksi Shakespeare-unelma Salmisella on: Romeo ja Julia. Romeon rooli on jäänyt pitkällä uralla tekemättä.
”Romeon olisin halunnut tehdä. Se olisi vieläkin mahdollista, kun äänessäni ei ole mitään vikaa. Näkisin hänet sellaisena huohottavana Stadin kundina. Levyllä on hieman sitä samaa.”
Arveluttava yritys
Niin, se levy. Koko ajatus tuli yllättäen.
Eräänä vappuna näyttelijä Susanna Haaviston ja muusikko Juha Tikan luokse oli kokoontunut paljon esiintyjiä. Kaikki lauloivat jotain. Kun tuli Salmisen vuoro, hän lausui Shakespearea.
Koko tämä suuri pallo ja kaikki, mitä se päällään kantaa, kaikki katoaa. Ja niin kuin tämä aineeton ilve, kaikki häviää jättämättä jälkeensä edes pilvenhaituvaa.
Esitys jäi tuottaja Gabi Hakasen mieleen, ja hän ehdotti näyttelijälle levyntekoa. Ajatus sai vauhtia vasta, kun Hakanen tutustutti Salmisen muusikko Jarmo Saareen.
”Tapasin Jarmon ja viehätyin. Kokeiltiin tuossa olohuoneessa, Jarmo improvisoi kitaralla ja minä lausuin. Todettiin, että tämä voisi toimiakin.”
Salminen henkäisee syvään ja virnistää. ”Yrityksenä se on kuitenkin arveluttava.”
Ensi viikolla ilmestyvä Esko Salminen – William Shakespeare ei ole mitään taustamusiikkia, vaan vaativa kokonaisuus. Salminen lausuu äänimaiseman päälle. Yhdessä hetkessä hän on Myrskyn Prospero, sitten Hamlet, Othello, kuningas Lear.
Te teette väärin, kun nostatte mut haudastani. Sä olet henki kirkkaudesta, mutta mut on sidottu kiinni tulipyörään, niin, että omat kyyneleenikin polttavat kuin sula lyijy.
Onnellinen hetki
Salminen kävelee keittiöstä olohuoneeseen ja huomaa, miten sumu peittää näkymän. Sumu saartaa myös Tyronen perheen kotiinsa, mutta se on näytelmää, kirjailijan kuvitelmaa.
Esko Salmisen ja Aino Sepon kodin olohuoneessa on kuntopyörä. Sitä Salminen polkee pysyäkseen kunnossa. Tänne viidennen kerroksen asuntoon ei pääse hissillä, mutta asunnon vaihtokaan ei houkuttele.
”Kuka nyt kotoaan haluaisi lähteä? Menisi ainakin vuosi, ennen kuin tuntisi jonkin toisen paikan kodikseen.”
Vapaa-aikaansa Salminen viettää usein katsomalla elokuvia. Kaikista Shakespeare-filmatisoinneista hän pitää parhaana Akira Kurosawan Seittien linnaa, joka perustuu Macbethiin. Maailman kaikista Shakespeare-näyttelijöistä Salmisen ikuinen idoli on Laurence Olivier.
Hetken aikaa Salminen istuu sohvalla ja puhuu, kunnes äkisti hiljenee.
Meidät on tehty samasta aineesta kuin unelmamme, ja uneen päättyy tämä lyhyt elämämme.
Olohuoneen seinällä riippuu ihailijan lahjoittama maalaus. Siinä Salminen hymyilee olkihattu päässään Myrskyn Prosperona. Tuntematon tekijä on maalannut sen valokuvan perusteella.
Sitten Salminen havahtuu.
”Olin hetken muissa maailmoissa tuossa. Tietoinen minä kun häviää, se on tavallaan onnellinen hetki.”
Näyttelijä nousee sohvalta ja näyttää vielä autoa, jonka sai appiukoltaan lahjaksi. Se on pieni vaalea Trabant, jonka parkkipaikka on lipaston päällä. Täytyyhän hänelläkin olla oma auto, kun pojanpojallakin on.
Sitten Salminen kävelee eteiseen. Hän seisoo siinä valkoisissa vaatteissaan, kunnes istuu alas.
Kerroin hänelle kaiken, kaikki elämäni vaiheet vuodesta vuoteen, taistelut ja voitot.
Jutun kursivoidut lauseet ovat Esko Salminen – William Shakespeare -levyltä (EMI), joka ilmestyi 25.11.2009. Esko Salminen näytteli tuolloin myös Kansallisteatterin Pitkän päivän matka yöhön -näytelmässä. Haastattelu ilmestyi Seurassa 47/2009.