Laulaja Suvi Teräsniska: ”Olen perinyt isältäni rämäpäisyyden”

Viisi rakasta miestä. Isä, aviomies, pikkuveli, oma 1,5-vuotias poika ja vielä syntymätön poikavauva ovat olleet niin merkityksellisiä Suvi Teräsniskalle, että he ansaitsivat oman kappaleen.

Niinpä alkuvuodesta Suvi päätti, että hänen Sinä olet kaunis -albumistaan tulisi henkilökohtaisempi kuin koskaan. Kappaleessa Elämäni miehiä Suvi laulaa rakkaistaan.

Tässä haastattelussa hän kertoo miehistä biisin takana: vahvoista ja herkistä – suurista ja pienistä, kuten laulussa lauletaan.

Isän tyttö

”Isäni Veikko Teräsniska, 58, oli ensimmäinen elämäni mies. Meillä on todella ihana isä-tytär-suhde, ja olin jo ihan pienenä todella vahvasti isän tyttö.

Olemme touhunneet yhdessä paljon: ajelleet moottorikelkalla ja moottoripyörällä tuhansia kilometrejä.

Muistan, kun isä otti pyörästäni apurattaat pois. Huusin, että en todellakaan aja ilman niitä. Isä työnsi minut tien päälle ja tajusin, että osaankin tämän homman. Asuimme silloin vielä Kolarissa, mutta muutimme Ouluun, kun aloitin koulun.

Vanhempani erosivat vuonna 2004. Olin 15-vuotias ja muutin isän kanssa asumaan. Minua 10 vuotta nuorempi pikkuveljeni Oskari muutti äidin luokse. Se oli vanhempieni toive, jotta kummankaan ei olisi tarvinnut jäädä kokonaan yksin.

Meillä oli isän kanssa vaikeita hetkiä silloin, kun asuimme kaksin ja olin murrosikäinen. Astiat lensivät, ja olin muuttamassa pois moneen kertaan.

Emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Olisin halunnut valvoa kaiket yöt ja lukea novelleja, ja isä voinut käsittää sitä.

Tiedän myös muistuttavani paljon äitiäni. Ehkä isän erosta kokema paha olo saattoi heijastua minuun sitä kautta.

Muutin omilleni 20-vuotiaana vuonna 2009. Isä teki niihin aikoihin paljon töitä taksiautoilijana ja yksityisyrittäjänä. Hän oli yöt töissä ja nukkui päivät olohuoneen sohvalla. Lähtiessäni sanoin, ettei hänen hommassaan ollut mitään järkeä. Pian sen jälkeen isä muutti takaisin Kolariin ja ryhtyi kullankaivajaksi. Hän työskentelee nyt 800 metrin syvyydessä kaivoksessa.

Meillä on tapana sanoa, että muut tekevät sitä mitä osaavat, isä tekee mitä haluaa. Isä on rämäpää. Olen perinyt häneltä hullunkiihkoa ja samaa rämäpäisyyttä. Hänen ansiostaan uskallan lähteä mukaan erilaisiin juttuihin miettimättä sen kummemmin seuraamuksia.

Isä on ollut minulle aina jonkinlainen käytännön järki. Hän on kätevä käsistään, remontoi ja korjaa. Puhumme arkisista asioista. Olen aina kuunnellut tarkasti kaiken, mitä hän kertoo esimerkiksi auton osista. Isä on opettanut minua käyttämään porakonetta ja antanut uskallusta siihen, etten tarvitse aina miestä korjaushommiin.

Isälle oli hieno juttu, kun hänen ensimmäinen lapsenlapsensa eli poikani Terho syntyi puolitoista vuotta sitten. Isä käy silloin tällöin katsomassa meitä Oulussa ja suunnittelee jo kovasti vievänsä Terhoa moottorikelkkailemaan.”

Pikkuveljen mallina

”Vaikka asuimme pikkuveljeni Oskarin kanssa eri osoitteissa vanhempien eron jälkeen, meillä oli aina mahdollisuus mennä toistemme luokse, jos siltä tuntui. Emme 10 vuoden ikäeromme vuoksi koskaan kuitenkaan olleet leikkikavereita. Joskus leikin hänen kanssaan, mutta silloin olin jo iso tyttö ja hoidin häntä usein.

Tappelimme aika paljon, kun olin murrosikäinen ja hän uhmaiässä. Olimme ihan kunnolla toistemme hiuksissa kiinni. Sukulaiset aina ihmettelivät, miksi me riitelemme niin paljon, kun meillä on niin suuri ikäerokin. En tiedä mistä se johtui.

Oskari on nyt 17-vuotias ja yksi parhaista ystävistäni. Meillä on nykyään mahtava suhde. Sanaharkkaa tulee joskus vieläkin, mutta pyrin olemaan hänelle jonkinlainen esimerkki ja kasvattaja.

Oskari oli ennen äänenmurrostaan mukana vuonna 2013 julkaistulla Hän tanssi kanssa enkeleiden -levylläni, joka oli tribuutti Yö-yhtyeelle. Veljessäni näkyy voimakas vietti esiintymislavoille. Hän käy nyt samaa musiikkilukiota kuin minä aikoinani.”

Rakkaus yllätti

”Simo Aalto -niminen tyyppi tuli ääni- ja valomieheksi bändiini alkuvuodesta 2011. En silloin osannut aavistaa, että hänestä tulisi aviomieheni ja lasteni isä.

Se ei ollut rakkautta ensikontaktista vaan tunne kasvoi tutustumisen myötä. Siihen aikaan tein 140 keikkaa vuodessa eli olimme käytännössä tien päällä joka toinen päivä. Siinä vauhdissa oli helppo tutustua.

Simon kanssa kaikki tuntui luontevalta. Meillä molemmilla on kunnianhimoinen suhtautuminen työhön ja samanlaiset arvot ja ajatukset tulevaisuudesta: halusimme molemmat naimisiin ja perheen.

Ensimmäinen merkki syvemmistä tunteista tuli hänen puoleltaan. Menin hetkelliseen paniikkiin. Ajattelin, että en voi syödä kuormasta – että enhän minä voi ruveta seurustelemaan meidän bändin monitori-miksaajan kanssa!

Mutta äkkiä se mieli muuttui. Jo kesällä rupesimme seurustelemaan. Emme osanneet salailla sitä vaikka yritimme. Totuus taisi paljastua muille bändiläisille jo viikossa. Kaikki ilahtuivat ja olivat helpottuneitakin – he taisivat luulla, etten koskaan löytäisi ketään vierelleni.

En ollut seurustellut kenenkään kanssa ennen Simoa, mieheni on ensimmäinen ja ainoa poikaystäväni. Jotain vispilänkauppaa oli toki ollut aiemminkin, mutta ne jutut olivat jääneet lyhyiksi. Olin aina nauttinut yksinolosta, ja nautin niistä hetkistä edelleen.

Menimme naimisiin vuonna 2014. Se ei muuttanut varsinaisesti mitään, mutta esikoisemme Terhon syntymä maaliskuussa 2015 heitti koko homman ihan häränpyllyä. Emme osannut valmistautua siihen, että kahdenkeskistä aikaa ei enää ollutkaan, vaan sen järjestämiseksi täytyy aina nähdä vaivaa. Syvällisemmille keskusteluille ja asioiden läpikäymiselle ei jäänytkään samalla tavalla sopivia hetkiä.

Vanhemmuudessa meillä on ollut kaikkein eniten opettelemista siinä, että muistaisimme keskittyä toisiimme emmekä aina ajattelisi kaikkia asioita lapsen kautta. Parisuhteesta täytyy täytyy pitää huolta myös arjessa.

Meille voi olla kahdenkeskeistä aikaa parhaimmillaan se, että siivoamme yhdessä hallivarastoamme, jossa on kaikki bändin tekniikka. Järjestelemme yhdessä piuhat paikoilleen, ja laitamme keikkakamat kuntoon.

Meillä on loistava tukiverkko, äitini asuu lähellä ja auttaa Terhon hoidossa. Saamme hoitoapua myös ystäviltämme. Kun palaan keikkailemaan alkuvuodesta 2017, lastenhoitaja seuraa mukanamme.

Jaamme intohimon työntekoon, ja meillä on yhteinen yritys. Olen oppinut paljon mieheltäni keikkojen teknisestä toteutuksesta, ja olen aidosti siitä kiinnostunut. Meitä yhdistää toisen arvostus ja kunnioitus, sekä auttaminen ja vilpittömyys. Ne piirteet saivat meidät kulkemaan samaa polkua jo alusta lähtien.”

Mukana vauvan sydänäänet

”Elämäni suurin onni oli poikani Terhon syntymä maaliskuussa 2015. En ole ikinä kokenut mitään niin hienoa kuin se hetki, jolloin poika pamahti syliini ja parkaisi.

Terho on avartanut maailmaani. Äitiys on opettanut minulle todella paljon relaamista. Se on yllättävää, koska olen tarkka ja järjestelmällinen ihminen. Nyt kotonamme pyörii ihminen, joka heittelee keittiön laatikoista muovikippoja ympäriinsä. Olen päättänyt, että en niuhota pienistä asioista. Terho on todella helppo lapsi: hän on aina nukkunut ja syönyt hyvin.

Simo on isänä leikkisä, hän jaksaa pelleillä ja touhuta enemmän kuin minä. Saatan itse liittää leikkiin jotain kotitöitä kuten tiskikoneen tyhjennystä. Simolla jäävät pyykit koneeseen, ja pojat päristelevät lentokoneina ympäriinsä.

On ihanaa, että Simolta löytyy sitä intoa, koska hän jännitti isäksi tulemista. Nainen kasvaa äitiyteen jo odotuksen aikana, mutta isälle pieni tyyppi lyödään käteen heti synnytyksen jälkeen. Isä joutuu opettelemaan kaiken ensimmäisten päivien yhteydessä.

Suurin yllätys äitiydessä on minulle ollut itkuherkkyys. Äitiys on tuonut minulle menettämisen pelon, joka jyskyttää takaraivossani koko ajan. Kaikki uutiset onnettomuuksista tai kuolleista lapsista lyövät minut maanrakoon. Olen itkeä vollottanut, kun olen lukenut iltapäivälehtien otsikoita vaikkapa hukkuneista lapsista ja pohtinut sitä, jos sama tapahtuisi meille.

Toinen lapsemme syntyy lokakuussa. Ultraäänessä näkyi selvästi, että hänkin on poika.

Terholla ei taida olla hajuakaan, mitä elämäämme on tulossa. Hän tykkää halata ja suukottaa mahaani, mutta luulen, että hänestä on vain kiva hiplailla sitä, koska se on pinkeä ja pyöreä.

Elämäni miehiä -biisini päättyy lokakuussa syntyvän vauvamme sydänääniin. Ne on äänitetty neuvolassa samalla reissulla, kun saimme tietää saavamme toisen pojan.

Kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

Lahjaksi aikaa

lahjaksi sydän

Joka mitään ei pelkää, joka mitään ei pelkää

Olen saanut isältäni ne lahjaksi: aikaa ja pelottoman sydämen. Nyt on aika viedä viestikapula eteenpäin ja antaa nämä asiat pienille pojilleni – elämäni pienille miehille.”