Äitini sairastui dementiaan vain 55-vuotiaana – muistin lisäksi katosivat sanat ja nielemisen taito

Jaa artikkeliTilaa Seura
Meni tovi, ennen kuin hyväksyin äidin sairastuneen.

Kerrankin hyvä uutinen. Muistisairauksia esiintyy entistä vähemmän. Visiohan on ollut pitkään tämä: Vanhoja on yhä enemmän, sauvakävelemme satavuotiaiksi, mutta emme välttämättä muista mistä olemme tulossa ja minne menossa. Muistisairaus on näyttänyt olevan väistämätön hinta siitä, että saamme elää viisikymppisiksi ja jatkoajalla vielä toisen mokoman. Nyttemmin tieto muistia ylläpitävistä elämäntavoista ja itsehoitokeinoista on karttunut.

Kun muistisairaus iskee, se sekoittaa monen ihmisen elämän. Itseltäni meni toinenkin tovi, ennen kuin hyväksyin äidin sairastuneen. Ei ollutkaan leskeksi jäämisen tai vuorotyön valvomisen syytä, että viisvitonen puhelias, huumorintajuinen ja fyysisesti hyväkuntoinen ihminen katosi päänsä sisään. Kaunis käsiala muuttui oudoksi. Työssä pärjääminen horjui ja loppui. Ikiaikainen itsensä puunaaja ja vaatefriikki lakkasi huolehtimasta itsestään. Laulajaa ei laulattanut. Pilaantuneita ruokia jääkaapissa. Päivästä toiseen samoja pusero-ostoksia. Karvalakki helteellä. Eksymisiä. Television lumisade iltaohjelmana.

Muistisairas osasi hämmästyttävästi peitellä ongelmiaan lääkärin vastaanotolla. Kotihoitoapua ei ollut tarjolla, noin nuorelle. Pian läheisten huoltopiipahdukset useita kertoja viikossa eivät riittäneet. Viime hädässä terveyskeskuslääkäri ja hoitaja saatiin kotikäynnille. Äidin pääsy hoitokotiin, porukan juniorina, oli suunnaton helpotus, mutta aiheutti myös syyllisyydentunteita. Emmekö pystyneet parempaan?

Hoitokodissa kontaktimuotonamme oli kynsien lakkaaminen ja kampaaminen. Hävetti, että välillä hermostuin, kun hän ei ymmärtänyt puhettani, toisteli vain sanojani. Sitten sanatkin katosivat, lopulta nielemisen taito. Hän ei ehtinyt täyttää kuuttakymmentä. Lähtöyönä lauloin hänelle tuttuja lauluja. Uskon, että hän kuuli.

X