”Arto Paasilinna ei sanojaan säästellyt eikä mielipiteitään peitellyt – Hän seurasi isäänsä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.
© Otavamedia
"Oikeudenmukaisuuden puolesta uransakin kustannuksella taistellut Väinö-isä oli poliisikonstaapeli ja asioitsija, joka ei isoisten edessä kumarrellut", Koikkalainen kirjoittaa Seuran kolumnissa.

Isotkin tammet kaatuvat aikanaan. Kittilän suuri poika, kirjailija Arto Paasilinna on kuollut. Hän kirjoitti yhteensä kolmekymmentäviisi kirjaa. Käännökset mukaan lukien niitä julkaistiin yhteensä kahdeksan miljoonaa kappaletta. Molemmat ovat lukuja, jotka ovat olleet mahdollisia vain parille suomalaiskirjailijalle. Toinen heistä oli Mika Waltari.

Koikkalaisen kirjahyllyssä ovat kaikki Paasilinnan kirjat. Ne ovat samalla hyllynosalla kuin hänen veljensä, vuonna 2000 menehtyneen Erno Paasilinnan teokset. Ne ovat parhaalla paikalla, eivätkä ne ole siellä vain tomuttumassa. Jos ne on aivan pakko laittaa tärkeysjärjestykseen, niin Erno oli jämäkämpi kirjoittaja, mutta pikkuveli tuli heti perässä. Aihepiirikin tietysti vaikutti. Erno ei paljon huumoria viljellyt, mutta pikkuveli sitäkin enemmän. Tekstin painavuuden kanssa sillä ei ollut mitään merkitystä.

Kun Erno kuoli vuosituhannen alussa Sydneyn olympiakisojen aikaan, Arto kommentoi, että suomalaisilta lähti peräseinä. Niin suuri oli hänen mielestään isonveljen merkitys koko Suomen henkisessä ilmapiirissä. Koikkalainen oli ja on samaa mieltä. Kun pikkuvelikin muutaman vuoden hoitokotivaiheen jälkeen on lopullisesti poissa, voisi ehkä sanoa, että suomalaisten paraatioven ryskyttelijöitä on nyt yksi vähemmän.

Arto Paasilinna ei sanojaan säästellyt eikä mielipiteitään peitellyt. Hän seurasi isäänsä. Oikeudenmukaisuuden puolesta uransakin kustannuksella taistellut Väinö-isä oli poliisikonstaapeli ja asioitsija, joka ei isoisten edessä kumarrellut. Arton aseet olivat toiset, mutta ihanteet ja tavoitteet samat: pienen ihmisen puolesta tinkimättä öykkäreitä ja despootteja vastaan.

Arto Paasilinna ei suinkaan ollut helppo ihminen. Hyväntahtoisesta veijarikirjailijasta, hyvien juttujen kertojasta ja sanavalmiista seuramiehestä tuli nousuhumalan jälkeen riidanhaastaja ja tappelupukari, joka ymmärsi kaiken toisinpäin kuin muut. Piirre oli tunnettu iltaa istuneissa toimittajapiireissä. Joskus se oli jonkin aikaa hauskaakin, useimmiten ei.

Kirjailijasta tuli isojen myyntien myötä vauras mies. Jokasyksyinen Paasilinna oli samaa menestystarinaa kuin Päätalokin. Kirjat kävivät hyvin kaupaksi ja myynnit olivat pelkästään Suomessa takuuvarmasti 50 000–100 000 kappaletta. Viimeisinä aktiivivuosina suunta oli laskeva, mutta asema silti vakaa. Nimi painoi loppuun saakka.

Vaurauttaan Paasilinna ei piilotellut. Hän oli avoimen ylpeä siitä, mitä oli saanut omalla työllään, kynällään, kyvyillään ja ahkeruudellaan aikaan.

Paasilinnan tuotanto oli painavimmillaan kirjailijanuran alkuvuosina. Loppupäässä liikuttiin jopa sillä rajalla, että ilman hyvää nimeä kustannuskynnys tuskin olisi edes ylittynyt. Makuasiat ovat makuasioita, mutta Koikkalaisen mielestä homma ei oikein toiminut silloin, kun aihepiiri oli liian keksitty eikä ollut enää edes kuviteltavissa mahdolliseksi oikeassa elämässä. Johtuiko se kenties siitä, että jokavuotisesta puristuksesta tuli pakko? Olisiko välivuosi ollut joskus paikallaan?

Paasilinnan parhaat ovat klassikoita, joiden asema ei horju. Joukkoon kuuluvat ilman muuta Onnellinen mies, Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri, Isoisää etsimässä, Sotahevonen ja Hirtettyjen kettujen metsä. Ne elävät kirjoina ja ne elävät elokuvina, teattereissa ja eritoten kesäteattereiden ohjelmistoissa.

Paasilinnan sana painaa aina.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X