Ei enää yksinäisiä aamuja – koulumummot Rauni ja Leena hoitavat ekaluokkalaisia aamuisin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Rauni Jääskeläinen halusi auttaa, kun huomasi monen ekaluokkalaisen pelkäävän yksinäisiä aamuja kotona. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Korsolaisten koululaisten ei tarvitse odottaa koulun alkua yksin kotona, koska vapaaehtoiset pitävät heille aamuisin Mummolaa.

Kello on puoli kahdeksan aamulla, ja tässä Vantaan Korsossa sijaitsevassa koulussa tapahtuu kohta jotain aivan ainutlaatuista. Missään muussa opinahjossa ei ole keksitty samaa: mummot hoitavat lapsia.

Parhaat ideat ovat usein yksinkertaisia.

Koulumummot Rauni Jääskeläinen, 72, ja Leena Vitakoski, 69, nostavat kaapista pöydille askartelutarvikkeita ja pelejä. Yksi muovinen rasia on täynnä koristeeksi käytettäviä pikkuruisia, monikerroksisia paperikukkia.

”Rauni on tehnyt ne kotona. Hän on askartelumummo. Minä olen pelimummo”, Leena sanoo.

Monessa perheessä lasten on jäätävä aamuisin yksin kotiin, kun vanhemmat kiiruhtavat töihin. Tilanne saattaa pelottaa pientä koululaista, joka ei vielä edes tunne kelloa.

Vierumäen koululla keksittiin, että oppilaat voivat odottaa koulun alkua ”mummolassa”.

Rauni Jääskeläinen teki koululla vapaaehtoistyötä jo ennen Mummolaa, opetti pienryhmille askartelutekniikoita. Hän suostui heti, kun rehtori Elina Kuosmanen pyysi häntä koulumummoksi.

”Olin nähnyt tarpeeksi monen ekaluokkalaisen tulevan aamuisin kouluun itku silmässä, takanaan pahimmillaan useampi yksinäinen tunti”, Rauni sanoo.

Rauni on myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton aktiivi ja sai aikaan sen, että liitto kouluttaa Vierumäen koulun vapaaehtoiset. Lapset voivat jutella mummoille aroistakin asioista, sillä mummoja sitoo vaitiolovelvollisuus.

Mutta löpinät seis, sillä tuolta niitä tulee. Nyt se alkaa. Mummola!

Lauri pistää pahoja

Tiedätkös Leena, paljon on neliöjuuri kymmenestätuhannesta?

Lauri Mattila, 7, tapittaa pelimummoa ja koko olemus vaatii vastausta.

Leenaa naurattaa.

”No se on tietysti sata”, Lauri vastaa itse.

Lauri ja Leena pelaavat yhdessä, kuten joka torstai. Nyt vuorossa on Uuno.

”Et arvaakaan, kuinka monta uutta peliä olen oppinut”, Leena sanoo ja tutkii ohjelapusta Uunon sääntöjä. On nimittäin hieman epäselvää, saako Lauri lyödä pöytään kolme 2+ korttia päällekkäin. Pitääkö Leenan siis nostaa kerralla kuusi korttia?

Leena Vitakoski jäi eläkkeellä silkkipainon työnjohtajan tehtävistä 65-vuotiaana. Kolme ja puoli vuotta hän viihtyi kotona, hoiti omakotitaloa ja sen puutarhaa. Leenan mies on vielä työelämässä yrittäjänä.

”Sitten alkoi tuntua siltä, että haluan tehdä jotain sellaista, josta on iloa muillekin”, Leena sanoo.

Leena meni Suomen Punaisen Ristin ystäväkurssille ja sai ystäväkseen 96-vuotiaan naisen. He tapaavat torstaisin, koulun Mummolan jälkeen. Käyvät taksilla kaupassa, kahvittelevat ja täyttävät ristikoita.

”Ystäväni on terävä kuin mikä, mutta yksin hän ei enää kauppaan ja ulos selviä. Hän kaipaisi kovasti muiden seuraan palvelutaloon, muttei pääse, koska on kuulemma liian hyväkuntoinen”.

Leena ihmettelee, miten vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta palvelukotipaikka aukeaisi.

Syksyllä Leena kuuli lähikoulun kaipaavan mummoja ja päätti liittyä joukkoon.

”Yksi vapaaehtoispäivä viikossa sopii minulle. Vanhemmat lapsenlapseni asuvat Tampereella, mutta nyt minulla on pieni lapsenlapsi myös Espoossa. Hoidan häntäkin mielelläni”, Leena sanoo.

Mutta nyt Laurilla on taas asiaa. Hän tenttaa, tiedetäänkö täällä, paljon on neliöjuuri sadasta miljoonasta. Ihan heti ei tule mieleen.

”Kymmenentuhatta”, Lauri sanoo ja laskee saksaksi kymmeneen.

Kenelle kellot soivat?

Kello on 8.15. Leena pelaa viiden lapsen kanssa Piirrä ja arvaa -peliä. Rauni askarteluttaa kymmentä koululaista kerralla.

”Kenen koulu alkaa ensimmäisellä soitolla”, Rauni tarkistaa ja käsiä nousee ylös.

Miten täällä on niin rauhallista?

”Lapset tuntevat säännöt. Ei riehuta, ei nimitellä, eikä kenenkään työtä haukuta. Osaan olla tarvittaessa hyvinkin jämäkkä.”

Muutama poika pyytää päästä saliin pelaamaan, mutta se ei onnistu, sillä salissa ei saa pelata ilman valvo- jaa. Ja nyt molempia mummoja tarvitaan täällä, sillä lisää lapsia virtaa sisään.

Rauni haaveilee, että Mummola olisi auki joka päivä. Viidellä vapaaehtoisella Mummola toimii vain kolmesti viikossa.

”Itse käyn täällä kahdesti viikossa. Kolmesti oli liikaa, sillä olen myös päiväkotimummo ja mieskin kaipaa seuraani”, Rauni sanoo.

Rauni jäi eläkkeelle taloushallinnon johtotehtävistä ja teki kolmekymmentä vuotta vapaaehtoistyötä myös maanpuolustuksen parissa. Hänellä on kaksi lasta, kuusi lastenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.

”Olen sellainen luonne, että haluan tehdä paljon asioita. Jos en tekisi, kuolisin. Niin se vain on.”

Rauni saa tyydytystä siitä, että lapset selvästi tarvitsevat häntä.

”Monella on aivan suunnaton aikuisen ikävä. Ja monen oikea mummola on kaukana, jopa maapallon toisella puolella.”

Rauni itse ei koskaan ehtinyt tavata omia isovanhempiaan. He kaikki kuolivat ennen hänen syntymäänsä.

Nyt pieni tyttö saapuu Mummolaan, vaikka aikaa tunnin alkuun on vain viisi minuuttia.

”Kyllä me ehditään tehdä sulle pupu”, Rauni sanoo ja kas, se valmistuukin muutamassa minuutissa. Tyttö lähtee pois pupu kädessä, hymy huulillaan.

Mummola sulkeutuu, mutta tuolla on vielä Lauri. Hän haluaa kertoa Leenalla vielä yhden tärkeän asian.

Neljä potenssiin kaksi on kuusitoista.

X