Poliitikkojen modernia jalasmökkeilyä: Valtuustossa roikutaan vastoin lakia, vaikka todellinen asuinpaikka on kiistatta toisella paikkakunnalla
Moni poliitikko on ottanut eri- ja etuoikeuden istua lähtökuntansa valtuustossa ilman laillista perustetta. Maan tapaa ei käytännössä valvota.
Pääministeri Juha Sipilä asuu perheineen Sipoossa, mutta istuu silti Kempeleen valtuustossa.
”Jos myös kunnanvaltuutetun perhe asuu Helsingissä, valtuutettu on helsinkiläinen. Asumista ei silloin voida enää katsoa tilapäiseksi.”
Näin sanoo oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarasti, joka on Korkeimman hallinto-oikeuden entinen hallintoneuvos ja ympäristöministeriön ex-kansliapäällikkö.
Kun oikein tulkitsee, Tarastin kommentti tulee koskettaneeksi muiden muassa maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaista (kesk). Kansanedustaja Tiilikainen on töissä Helsingissä, hän asuu vaimonsa ja kahden kouluikäisen lapsensa kanssa kantakaupungissa. Perheen lapset käyvät koulua Helsingissä, ja vaimon työpaikka on samassa kaupungissa.
Tiilikainen vastaa kuitenkin tekstiviestillä:
”Minulla on Ruokolahden peruskallioon pultattu itse rakennettu omakotitalo pienellä maatilallani. Olen ja pysyn ruokolahtelaisena. Kuntavaaliehdokkuudesta en ole tehnyt vielä päätöstä.”
Nyt ei olekaan kysymys ehdokkuudesta ensi kevään kuntavaaleissa vaan siitä, että Tiilikainen parastaikaa istuu Ruokolahden valtuustossa. Siis Helsingissä kotipaikkaansa pitävä Ruokolahden valtuustossa.
Perheen asuinpaikka ratkaisi
Tarastin mukaan pelkästään valtuutetun oma ilmoitus henkikirjoituspaikkakunnasta ei riitä. Valtuutetun vaalikelpoisuus arvioidaan laissa hänen kuntansa vaalilautakunnassa.
”Nämä ovat hankalia kysymyksiä, joissa valtuutetun muuttoa esimerkiksi pääkaupunkiseudulle arvioidaan aina tapauskohtaisesti. Joudutaan suorittamaan tulkintaa”, Tarasti jatkaa.
Toisinaan valtuutetun asuntojärjestelyistä tehdään valituksia. Niinpä korkein hallinto-oikeus tuomitsi europarlamentaarikko ja valtuutettu Hannu Takkulan (kesk) vaalikelvottomaksi vuonna 2009. Sitä ennen Takkula oli Rovaniemen kunnanvaltuutettuna.
Takkulaa ei käytännössä pelastanut edes Rovaniemelle kirjattu asunto, sillä hänen tosiasiallinen asuntonsa oli Turussa, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat. Takkula kertoi tuolloin rakennuttavansa Turkuun omakotitaloa, mutta lentävänsä silloiselta työpaikaltaan europarlamentista Brysselistä vapaa-ajan rientoihin viikonloppuisin Rovaniemelle. Korkein Hallinto-oikeus oli tyly: Takkula oli vaalikelvoton eikä kelvannut Rovaniemen valtuustoon.
KHO on tehnyt samasta aiheesta toisenkin vastaavanlaisen päätöksen. KHO nojaa kuntalain pykälään 33, joka selkeästi linjaa valtuutetun vaalikelpoisuuden. Niinpä ”pulttaus peruskallioon” tai toiminta paikallisessa liikuntaseurassa ei riitä, jos työpaikka on muualla ja myös perhe asuu siellä.
Vastaamisen sijasta pyörittelyä
Samasta syystä kuin Tiilikainen on kyseenalaistettu myös Oulun kaupunginvaltuustossa vaikuttava, mutta Helsingissä asuva kansanedustaja Tytti Tuppurainen (sd). Hänenkin lapsensa käyvät tiettävästi koulua Helsingissä ja asuvat äitinsä kanssa Suomen pääkaupungissa.
Tytti Tuppurainen vastaa:
”Me olemme oululaisia.”
Mutta käyvätkö lapsenne koulua Helsingissä?
”Pitäisikö lehteen laittaa tietoja lapsistani? Minun mielestäni ei pidä. Olemme oululaisia.”
Entä missä päin Helsinkiä asuntonne sijaitsee?
”Asunto sijaitsee Ruoholahdessa, josta on kätevä metromatka eduskuntaan. Asuntoni minulla on sen takia, että Oulusta on Helsinkiin 500 kilometrin välimatka.”
Seuran printtilehdessä (35/2016) asettuu outoon valoon pääministeri Juha Sipilän (kesk) kempeleläisyys. Sipilä perheineen asuu Sipoossa.
Jalasmökkien esi-isä
Tarasti jatkaa pohdintaansa.
”Kieltämättä valtuutetun toiminta asettuu joskus arveluttavaan valoon. Myös minä muistan hyvin puoluejohtaja Paavo Väyrysen (kesk) jalasmökkikohun 1980-luvulla”, hän sanoo.
Kaikki alkoi juuri Väyrysestä. Vuonna 1982 kansakunta kohisi hänen Keminmaan jalasmökistään. Helsingin Pohjoisrannassa perheensä kanssa asuva Väyrynen nosti jalasmökkeineen pääkaupunkiseudun ulkopuolista päivärahaa, jolla hän kuukausittain ylsi huomattaviin verovapaisiin tuloihin.
Väyryskohua puitiin oikeuselimissä asti. Vuonna 1983 korkein hallinto-oikeus tuomitsi Väyrysen helsinkiläiseksi. Päätöksen mukaan hänen oli maksettava takaisin eduskunnalta nostamansa päivärahat.
Väyrysen kohdalla ei kuitenkaan käsitelty tai ratkaistu hänen kelpoisuuttaan paikallisena kunnanvaltuutettuna. Fokus oli tuolloin eduskunnan päivärahoissa.
Ei veroja koulutukseen
Periaatteessa Kimmo Tiilikaisen asuinjärjestely Helsingissä muistuttaa paljon Väyrysen menettelyä 1980-luvulla. Asiaa ei muuta muuksi sekään, että Tiilikainen internetin esittelysivuillaan kertoo, kuinka hän itse rakensi kotitalonsa Ruokolahdella 25 vuotta sitten ja ettei kulukorvauksen maksaminen riipu – hänen mielestään – perheen olemassaolosta tai asuinpaikasta.
Samoilla sivuilla Tiilikainen muistuttaa, että hän perheineen maksaa veronsa juuri Ruokolahdelle. Sosiaalisen median keskustelupalstoilla asia on kuitenkin herättänyt myös närkästystä; senttikään Tiilikaisen verotuloista ei kohdistu esimerkiksi Helsingin koulujärjestelmään.
Etelä-Karjalassa ilmestyvää ja asumisjärjestelyistä kohun nostanutta Vartti-lehteä Tiilikainen näpäyttää kirjoittamalla, että Vartti rapauttaa paikallisen journalismin uskottavuutta.
Valvooko valtuutettuja kukaan?
Oikeuskanslerinvirastossa työskentelevä apulaisoikeuskansleri Risto Hiekkapelto sanoo, että kuntavaaliehdokkaan vaalikelpoisuudesta päättää aina kunnan paikallinen vaalilautakunta. Se käytännössä ratkaisee, onko ehdokas kunnan asukas vai ei.
Hiekkapelto myöntää, että myös kyseenalaisia tapauksia tunnetaan.
”Kysymys on hankalista asioista. Parhaiten todellisen kotipaikkansa tietää ehdokas itse. Muistutan myös, että vaalilautakunnan tekemät päätökset ovat kunnan asukkaille valituskelpoisia asioita”, apulaisoikeuskansleri sanoo.
On kuitenkin helposti arvattavissa, ettei pienestä kunnasta helposti lähdetä valittamaan valtakunnantason poliitikon selvästä vaalikelvottomuudesta vaan asiaa katsotaan läpi sormien.
Mitä valtuutettujen kotipaikkojen valvontaan tulee, Hiekkapelto vastaa:
”Varsinaisesta valvonnasta en tiedä. Mutta vaalikelpoisuudesta päättävät vaalilautakunnat kyllä kokoontuvat näissä asioissa. Virheitä ei saa tapahtua vaikeissakaan tapauksissa, ehdokkaan taloudellisia intressejäkään unohtamatta.”
Pääkaupungin sydämessä perheineen asuva kansanedustaja Tiilikainen poikkeilee Ruokolahden valtuustossa, nostaa kokouspalkkiot sekä saa ruokolahtelaisena kaksinkertaista kulukorvausta – jota tosin nyt ministeriys kohtuullistaa – verrattuna pääkaupunkilaisedustajaan.
Hyvä kysymys siis kuuluu, valvooko valtuutettujen kotipaikka-asioita oikein kukaan.
Valvontaa voisi tehostaa
Puoluevallasta ja poliittisista virkanimityksistä paljon kirjoittaneen hallintotieteiden tohtori Silvo Kaasalaisen mielestä viranomaisvalvonta voisi olla selkeästi tehokkaampaa.
”Valtuutettujen tosiasiallisen asuinpaikan valvontaa ei käsitykseni mukaan erikseen käytännössä suoriteta. Jos väärinkäytöksiä joskus tulee ilmi, ne perustuvat yksittäisiin ilmoituksiin, valituksiin tai median tietoihin”, kunnallistalouden dosentti Kaasalainen sanoo.
Kun soten myötä maahan saadaan maakuntavaltuustot, on oletettavaa, että poliitikot rakentavat valtasuoria: paikkaa lämmitetään mieluusti kolmella tasolla – kunnanvaltuustossa, maakuntavaltuustossa ja eduskunnassa – jotta palkkiot juoksevat ja jottei oman puolueen kilpailija saa paikkaa. Kaasalainen ehdottaakin radikaalia muutosta jo nykyiseenkin käytäntöön.
”Kansalaisten edun vuoksi ja eturistiriitojen välttämiseksi ehdotankin, että valtuutetun tulisi aina luopua valtuustopaikastaan, jos ja kun hänet valitaan eduskuntaan. Sen voisi lisätä lakiinkin. Uusi asianlaita ehkäisisi myös hölmöjä rakennushankkeita poliitikon lähtöpaikkakunnalla.”