Elokuva-arvio: Edistykselliseksi koodattu Star Wars: The Last Jedi onnistuu, mutta ei yllätä edeltäjänsä lailla

Star Wars: The Force Awakens -elokuvaa (2015) odotettiin pelko takapuolessa.

Tulemmeko taas pettymään, niin kuin Tähtien sodan luoneen George Lucasin itsensä tekemien ”esiosien” trilogian (1999, 2003, 2005) äärellä? Onko kaikkien aikojen tieteissadun elvyttämisessä ylipäätään mitään järkeä ja vieläpä vanhojen näyttelijöiden (Harrison Ford, Carrie Fisher, Mark Hamill) vetoavulla?

Voisiko joku vaihteeksi keksiä jotain ihan uutta!

J.J. Abramsin ohjaus yhdisti onneksi uutta ja vanhaa niin sulavasti, että huoli vaihtui huojennukseksi. Se auttoi unohtamaan alkuperäistrilogian (1977, 1980,1983) tarinaa jatkaneen elokuvan ilmeisen samankaltaisuuden ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan kanssa (Star Wars: The Force Awakens -elokuvasta tarkemmin tässä arviossa).

Rian Johnsonin ohjaama ja kirjoittama Star Wars: The Last Jedi ei pääse nauttimaan edeltäjänsä kaltaisesta helpotuksen huokaus -efektistä. Force Awakensin nähnyt katsoja ei marssi teatteriin peläten lapsuusmuistojensa pilaantumista. Koska uudelleenkäynnistys alkoi onnistuneesti, odotukset tarinaa kohtaan kasvavat.

Mitä uutta Tähtien sodalla on annettavaa?

Star Wars: The Last Jedi – Imperiumin vastaisku, osa 2

Kuulostaako tutulta: Innokas, mutta keskenkasvuinen jediritari matkustaa galaksin ääriin suostuttelemaan vastahakoisen mestarin kouluttamaan itsensä voiman hallitsijaksi. Mestaria painaa syyllisyys edellisen oppilaan menettämisestä pimeälle puolelle.

Jedien harjoitellessa pieni kapinallisjoukko pakenee epätoivoisesti pahan armeijan ylivertaisia joukkoja, jotka tuntuvat aina ennakoivan pakenijoiden suunnitelmat. Kapinallismassan seuratessa johdon käskyjä rämäpäinen pilotti sooloilee omiaan riskeistä piittaamatta.

Ei, kyseessä ei ole Imperiumin vastaisku (1980), vaan The Last Jedi. Ilmeisistä yhtäläisyyksistä huolimatta Johnsonin tarinalla on omakin ääni. Se kuuluu edellisessä osassa esitellyille, onnistuneille keskushahmoille, jotka ovat kypsyneet uskottavalla tavalla.

Syrjäisen planeetan jätteenkerääjästä Jedien viimeiseksi toivoksi noussut salaperäinen Rey (Daisy Ridley) on tullut sinuiksi itseensä kohdistuvien odotusten kanssa. Se näkyy määrätietoisuutena ja hiljaisena voimana, joka erottaa jedin maallisista sotasankareista.

Moraalinen konflikti ei jätä Kylo Renia rauhaan, mutta silti pahan prinssin kunnianhimo kasvaa. Adam Driver kykenee tuomaan hahmoon haavoittuvaisuutta, joka tekee tästä esikuvaansa Darth Vaderia arvoituksellisemman hahmon.

Kuumakallepilotti Poe (Oscar Isaac) hölskyy Harrison Fordin saappaissa. Hänen keskeinen tehtävänsä on kuitenkin tuoda miehistä sotauhoa ja olla maltillisemman naisjohtajuuden vastavoimana.

Force Awakensin alkua kannatellut ritarikunnan sotilaasta kapinalliseksi kääntynyt Finn (John Boyega) saa tyytyä juoksemaan omaa sivujuontaan, vailla mainittavia mahdollisuuksia laajentaa persoonaansa.

Uusien avainhahmojen toimivuus ei ole enää yllätys. Carrie Fisherin ja Mark Hamillin roolien suuruuttaa voi sellaisena pitääkin.

Jos vanhat tähdet toimivat viimeksi nuoren polven sisäänheittäjinä, nyt Leia ja Luke kantavat harteillaan monia tarinan keskeisiä osia. Mitähän tuottajat ja käsikirjoittaja olisivat keksineet, jos viime joulukuussa 60-vuotiaana menehtynyt Fisher ei olisi ehtinyt kuvata osuuksiaan.

Edistykselliseksi koodattu

Force Awakensin lailla The Last Jedi on monella tapaa naissankaruuden ylistys. Ritarikunnan diktatuurin vastaisessa taistelussa naiset kantavat vastuuta sekä suorasta toiminnasta että joukkojen johtamisesta.

Naisten kyvykkyyttä ei kuitata itsestäänselvyytenä, vaan siitä suorastaan alleviivataan. Poen impulsiivisuudesta tehdään ”miesongelma”, jonka siivoamisessa tarvitaan naisten viisautta ja uhrihenkeä.

Johnsonin käsikirjoituksessa on muitakin silmäniskuja tiedostaville katsojille. Chewbaccan liha-ateria jää syömättä, kun ruuan alkuperä saa söpöt kasvot. Avainroolien heijastama etnisyyksien kirjo korostaa, että nyt ei tehdä vitivalkoista fantasiaa.

Nyanssien kirjon alta puskee kuitenkin esiin tekohengityksen tuntu, joka palautuu tarinan suuriin linjoihin ja vanhojen hahmojen keskeiseen asemaan. Jotta kolmas Tähtien sota -trilogia voisi olla omalakinen ilmiö, sen pitäisi edeltäjiltään saaman vetoavun jälkeen nousta omille jaloilleen.

Tähtien sotansa tuntevan katsojan silmissä siihen tarvitaan enemmän kuin kekseliäitä yksityiskohtia ja hienosäädettyjä näkökulmia. Tarvitaan uusi Suuri Tarina. Se saa yhä kuvata hyvän ja pahan taistelua, mutta askelmerkkien pitäisi poiketa myös suuntiin, joissa ei ole ennen käyty lainkaan. (Tähtien sodan mytologiaan uuden trilogian kautta tutustuva katsojapolvi ei toki tätä taakkaa kanna).

Kokonaisuutena The Last Jedi on viihdyttävä spektaakkeli, joka pystyy pari kertaa yllättämään kokeneenkin Tähtien sodan -katsojan. Silti Johnsonin ohjaus muistuttaa pohjimmiltaan uudelleenlämmitystä, ei vallankumousta, joka syö edeltäjänsä perinnön ja luo siitä jotain omaa. Asetelma korostuu nyt, kun uusimmalta trilogialta osaa odottaa enemmän kuin katastrofin välttämistä.

Mahdollisuuksia kuitenkin on. Niistä suurimpana erottuu uusien Tähtien sotien selvästi cooleimman hahmon, Reyn, salaperäisyys. Riittävällä kunnianhimolla jedi-prinsessa lumoaa sekä nuoret että vanhat avaruussatujen ystävät.

Star Wars: The Last Jedi elokuvateattereissa 13. joulukuuta.