Elokuva-arvio: Once Upon a Time… in Hollywood on elokuvahistorian aarre-arkku ja Quentin Tarantinon paras elokuva yli vuosikymmeneen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Leonardo DiCapriolla (oik.) ja Brad Pittilla on moniulotteinen suhde elokuvassa Once Upon a Time… in Hollywood.
Leonardo DiCapriolla (oik.) ja Brad Pittilla on moniulotteinen suhde elokuvassa Once Upon a Time… in Hollywood. © © 2018 CTMG, Inc.
Vuoden 1969 Hollywoodiin sijoittuva elokuva kuvaa elokuvateollisuuden murrosta ja hippiliikkeen lopun aikoja.

Once Upon a Time… in Hollywood on Quentin Tarantinon neljäs perättäinen epookkielokuva – mutta niistä ensimmäinen, jossa ohjaaja on todella mukavuusalueellaan. Onhan aiheena ainoa historia, mistä Tarantino on vilpittömästi kiinnostunut: elokuvan historia.

Kunniattomissa paskiaisissa (2009) hämärien lajityyppien restauroija ammensi natseilla mehustelevasta eksploitaatiosta. Kun tarina törmäsi toisen maailmansodan historiaan, jälkimmäinen sai joustaa.

Orjan emansipaatiota ja kostofantasiaa sämplännyt Django – Unchained (2012) närkästytti katsojia, joista orjuutta sopi lähestyä vain vakavalla mielellä. Realistien harmiksi Tarantino oli opiskellut villin lännen historiaa italialaisista spagettiwesterneistä. Lopputulos oli ylensyönyt pastissi, joka muistutti hädin tuskin elokuvallisia esikuviaan.

The Hateful Eight (2015), perkasi Yhdysvaltojen sisällissodan haavoja. Rennot silmäniskut totisella nihilismillä korvannut western hukkui lopullisesti Tarantinon elokuvien perinteiseen rasitteeseen: itsetarkoitukselliseen dialogiin.

Omahyväisestä puhetulvasta on tullut tavaramerkki, jonka tekemiseen elokuvansa kirjoittavalle kultti-auteurille on vuosikausia annettu valitettavan vapaat kädet.

Sota- ja lännenelokuvissa historia oli Tarantinolle pakollinen paha. Vuoden 1969 Los Angelesiin sijoittuvassa ja elokuvateollisuuden murrosvaiheiseen limittyvässä Once Upon a Time… in Hollywoodissa todellisuus on cinefiilille kutkuttava mahdollisuus.

Se näkyy lopputuloksessa suvereeniutena, jollaista Tarantinon elokuvissa ei ole näkynyt sitten Kill Billien (2003, 2004).

Elokuvahistorian vedenjakajalla

Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisesta palmusta kilpaillut Once Upon a Time… in Hollywood on Tarantinon yhdeksäs elokuva (Kill Billit yhdeksi teokseksi laskettuna). Se on myös ohjaajan ensimmäinen työ, jossa Harvey Weinsteinilla ei ole minkäänlaista tuotannollista roolia.

Entisen tuottajasuuruuden vuosikymmeniä kestäneen seksuaalinen väkivallan paljastuminen oli #metoo-kohun lähtölaukaus. Elokuva-alan vääristymiä esiin nostanut tasa-arvokeskustelu näyttäytyy yhden aikakauden päätöksenä. Sellaisen äärellä on myös Once Upon a Time… in Hollywood, joka nyökkää ohimennen myös #metoo-retoriikalle.

Elokuvahistorioitsijoille 1960- ja 70-lukujen taite on uuden ja vanhan Hollywoodin vedenjakaja.

Vanhaa edustaa mahtipontiseen viihde-estetiikkaan jämähtänyt, jäykkä studiojärjestelmä sekä sen nuorison mausta vieraantunut johto. Uutta hippifiilistä ja kulttuurikapinaa tarjoavat suurten ikäluokkien sankarit.

Tavallisesti tarinaa kerrotaan niin, että radikaali nuoriso ottaa selkävoiton setämiehistä. Tarantino ei innostu hippeilystä, vaan katsoo muutosta asemaansa menettävien vanhan liiton miesten ja heitä kannatelleen populaarikulttuurin näkökulmasta.

Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on mustavalkoisen lännensarjan sankari, jolle väriaika tarjoaa rooleja vain uusien sankarien pieksemänä pahiksena. Hiipuva tähti on saanut maistaa maltillista menestystä. Siksi putoaminen tuntuu katkeralta –ja italialaisista lännenelokuvista tarjotut roolit suoranaiselta loukkaukselta.

Daltonin pitkäaikainen stunt-mies ja ystävä Cliff Booth (Brad Pitt) suhtautuu alamäkeen tyynemmin. Varamiehellä on vähemmän menetettävää. Vaimonsa tappamisesta epäilty kovanaama on selvinnyt vaikeammistakin paikoista.

Todellista ja sepitettyä Hollywoodia

Dalton ja Booth ovat fiktiivisiä hahmoja, joille Tarantino rakentaa keksityistä aineksista uskottavat karriäärit.

Vääriä urasiirtojaan surkutteleva ja krapulassa repliikkejään unohteleva Dalton on vereslihainen ilmestys. Booth on letkeämpi painos antisankarista. Stunt-miehen  arvoituksellisen hymyn takana piilee väkivallan mahdollisuus.

Epäsuhtaisen kaksikon välille virittyvä kaverikemia on elokuvan sydän. Äärimmäisen hierarkkisessa studiomaailmassa Booth on lakeija. Isäntänsä rinnalla viileä stunt-mies muistuttaa kuitenkin isoveljeä, joka auttaa pikkuista kantamaan reppuaan.

Enemmän kuin veli, vähemmän kuin vaimo Booth kuvaa suhdettaan Daltoniin.

Tarantinolle auringonlaskuun ratsastavat toiminnan miehet ovat todellisia sankareita. DiCaprion ja Pittin hahmoihin pumppaama karisma auttaa näkemään heidät sellaisina. Huikeassa vedossa ovat tähdet luovat Boothin ja Daltonin erikoiseen ihmissuhteeseen luontevan sävyn.

Tarantino upottaa valenäyttelijänsä oikean Hollywoodin aikalaistodellisuuteen. Kutsuilla ja kulisseissa pyörii uusia ja nousevia tähtiä Steve McQueenista (Damian Lewis) Bruce Leehen (Mike Moh).

Daltonin hulppean rinnehuvilan – hänen suurimman voitonmerkkinsä – naapurissa majailevat puolalainen ohjaajanousukas Roman Polanski (Rafal Zawierucha) ja tämän kaunis näyttelijävaimo Sharon Tate (Margot Robbie).

Quentin Tarantino luo vuoden 1969 Hollywoodin pieteetillä. Näyttelijätär Sharon Tate (Margot Robbie) päiväkävelyllä. © 2018 CTMG, Inc.

Uuden ja vanhan elokuvaeliitin jaloissa pyörii kaduilla ja kukkuloilla vaeltavia epämääräisiä hippejä. Tarantinon visiossa he muistuttavat vanhoja hyviä aikoja uhkaavia myrskypilviä.

Vuoden 1969 historiaa tuntevilla on aavistus siitä, mitä tuleman pitää. Historia tarjoaa Tarantinolle jännitteen, joka pitää hänen luonnosmaista elokuvaansa kasassa.

Näin hän saa vapauden syventyä varsinaiseen intohimoonsa, vanhan liiton elokuvaduunareita uhkaavaan rakennemuutokseen.

Elokuvanostalgikon taikamaailma

Once Upon a Time… in Hollywoodissa keskeistä ei ole tarina vaan ajankuva.

Rajapyykillä huojuva Hollywood on elokuvanostalgikon taikamaailma, jonka Tarantino rekonstruoi rakkaudella. Elokuvateatterien valomainoksien, studioiden takapihojen ja uima-allashuviloiden ympäristössä yhdistyvät tähtiloisto ja sitä luovan koneiston arki.

Täällä esikuville kumartelusta tavaramerkkinsä tehnyt ohjaajalla on tilaa muistella menneitä ja surra menetyksiä.

Kiinnostavinta on tyyli, millä Tarantino tribuuttinsa toteuttaa.

Fanin katse on aina ollut läsnä hänen elokuvissaan. Sen avulla genre-elokuvan reunavyöhykkeitä syvällisesti tuntenut ohjaaja on valistanut suurta yleisöä rakastamiensa marginaalien arvosta.

Se, mikä oli aikanaan tyylikäs tapa nostaa ylenkatsottuja elokuvatyylejä korkeakulttuurin jalustalle, on muuttunut  ajan myötä itseriittoiseksi fetismiksi. Tarantinon vaikutusvallan kasvaessa fanipoika sai vaikuttaa omiin rajoihinsa enemmän kuin olisi kannattanut.

Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) on luisunut lännenelokuvien tähdestä tv-sarjoja kierteleväksi pahisroolien esittäjäksi. © 2018 CTMG, Inc.

Once Upon a Time… in Hollywoodin tuottajaportaan alemmilla rappusilla häärii monta Tarantinolle tuttua nimeä. Harvey Weinstein on kuitenkin poissa. Uutena miehenä tilalla on Harry Potter -elokuvilla ja Gravityllä mainetta hankkinut David Heyman.

Tuottajaportaan päivittymisen merkitystä voidaan vain arvailla, mutta jokin on totisesti muuttunut. Once Upon a Time… in Hollywoodissa oman ihailun sokaiseman maanisuuden tilalla on materiaalin hallintaa ja kertomisen helppoutta, jollaista Taratinon elokuvissa ei ole näkynyt aikoihin.

Vaikka elokuvalla on mittaa tarantinomaiset 162 minuuttia, kerrankin se ei tunnu liian pitkältä. Myös dialogin kanssa ohjaaja-käsikirjoittaja on malttanut mielensä. Replikointi on suorastaan ekonomista ja palvelee tarinaa.

Selkeää tarinaa kaipaaville Upon a Time… in Hollywood jättää rakentelemista. Palikoita kyllä on, mutta niiden keskeiset vastinkappaleet löytyvät taas elokuvan ulkopuolelta, populaarikulttuurin historiasta.

Tällä kertaa Tarantino ei nosta jalustalle ylenkatsottua elokuvan ala-lajia, vaan kokonaisen tekemisen kulttuurin. Hierarkkisen vanhan Hollywoodin, jossa ihmiset tietävät paikkansa ja asemaansa voi parantaa vain seuraamalla vakiintuneita sääntöjä.

Kun pakettiin yhdistää hippiantipatian, Once Upon a Time… in Hollywood voisi tuomita setämiehen konservatiiviseksi päiväuneksi, mutta se ei tunnu sellaiselta. Tarantino ei  julista mitään vaan keskittyy ihailemaan menetettyä taikamaailmaansa.

Oikea yhteiskunta kiinnostaa ohjaajaa yhtä vähän kuin aina ennenkin. Vietnamin sota on vain särähdys auton radiossa, jota Cliff Booth säätää lempeää mielihyvämusiikkia soittavalle taajuudelle.

Once Upon a Time… in Hollywood on kuin vuoden 1969 Hollywoodissa luu ulkona kruisaileva turisti, jonka kasvoilla loistaa tyytyväinen virne. Tarantinon omalle naamalle elokuva heijastaa Rick Daltonin pinnistellyn virnistyksen sijasta hänen Cliff Boothin pelimiehen hymyn.

Hauskaa on ollut, taas, mutta tällä kertaa ohjaaja on malttanut olla ahmimatta liikaa.

Elokuvassa tämä näkyy rentoutena. Sen siivittämänä Once Upon a Time… in Hollywoodista kypsyy äärimmäisen viihdyttävä nostalgiatrippi.

Once Upon a Time… in Hollywood elokuvateattereissa perjantaina 16.8.

X