Elokuva-arvio: The Irishman on Martin Scorsesen onnistunut paluu kotikentälleen, gangsterimoraliteetti kertoo salaliittoteorioista sakeaa USA:n vaihtoehtohistoriaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
The Irishman
The Irishman on Martin Scorsesen ja Robert De Niron (toinen oikealta) yhdeksäs yhteinen elokuva. © Netflix
Katsomispalvelu Netflixin tuottama 209-minuuttinen The Irishman on kuin henkinen jatko-osa Mafiaveljille ja Casinolle.

Martin Scorsese teki itsestään puheenaiheen jo ennen kuin huomio ehti keskittyä hänen uuteen elokuvaansa, katsomispalvelu Netflixin tuottamaan 209-minuuttisen The Irishman -gangsteriepookkiin.

Elokuussa Scorsese vertasi Empire-lehden haastattelussa elokuvateatterit vallanneita supersankarkielokuvia teemapuistoihin. 77-vuotiaan ohjaajaveteraanin papereissa ne eivät ole elokuvia, sanan klassisessa merkityksessä.

Sarjakuvien ystävien kauhisteltua aikansa setämiehen tuomiota, Scorsese selvensi The New York Times -lehden mielipidekirjoituksessaan millä elokuva, cinema, hänestä erosi supersankarielokuvien sokkelina toimivasta tuoteajattelusta.

”Niissä (supersankarielokuvissa) ei ole yllätyksiä, mysteeriä tai aitoa emotionaalista vaaraa. Mitään ei riskeerata. (- – -) Se on nykyaikaisten elokuva-franchisejen luonne: niiden potentiaalisia markkinoita tutkitaan tarkkaan ja elokuvia testataan koeyleisöillä ja muokataan tulosten perusteella niin kauan, että ne elokuvat valmiita kulutettaviksi”, Scorsese kirjoitti.

Tuomio supersankarielokuville ei ollut tuomio viihteelle, vaan riskinoton ja emotionaalisen merkityksen katoamiselle elokuvateatterien ohjelmiston sisällöstä.

Elokuvateattereista on 2010-luvulla tullut yhä enemmän nuoriin vetoavien spektaakkelien valtakuntaa vanhemman ja tarina- ja laatuorientoituneemman yleisön jäädessä kotiin katsomaan tasoaan nostaneita tv-sarjoja.

Muutoksesta kertoo paljon se, että edes Scorsesen kaltainen Oscarilla aateloitu ikoni ei saanut uutukaistaan tuotettua perinteisen studiojärjestelmän kautta.

Charles Brandin vuonna 2004 ilmestyneeseen I Heard You Paint Houses -kirjaan perustuva The Irishman oli Scorsesen työlistalla vuodesta 2007. Yli vuosikymmenen tuotantohelvetin jälkeen

209-minuuttisen eepoksen tuotti lopulta katsomispalvelu Netflix.

Elokuva saa ensi-iltansa teattereissa 22. marraskuuta, mutta siellä The Irishman käy vain näyttäymässä. Netflixissä elokuva on katsottavissa 27. marraskuuta alkaen.

The Irishman tuo mieleen James Ellroyn dekkarit

The Irishman on Mafiaveljien (1990) ja Casinon (1995) työn jatkaja, suuri gangsterimoraliteetti, jonka ytimessä ovat Scorseselle mieluisat miesyhteisön kunnian ja lojaaliuden teemat.

Elokuva tuo pitkän tauon jälkeen yhteen Scorsesen luottomiehet, surkeissa rooleissa itseään pitkään nöyryyttäneen Robert De Niron ja pahasta roolipulasta kärsineen Joe Pescin. Keskeisessä roolissa nähtävä Al Pacino ja sivuosassa piipahtava Harvey Keitel summaavat pelin hengen; The Irishman on uusien tuulien riepottelemien vanhojen miesten suojapaikka, jossa sääntöjä ei muuteta peukuttamalla.

Scorsese saa kumartaa syvään erikoistehosteiden kehitykselle. Ilman niitä 76-80 -vuotiaiden setien olemus ei millään taipuisi epookkiin, jonka aikajänne kattaa 1950-1990-luvut.

De Niron kulmikasta liikkumista ei tietokonekaan pehmennä, mutta sillä ei ole väliä. Scorsesella ei ole kiire.

The Irishman antaa ohjaajalle enemmän pelivaraa, kuin elokuvateatterilevityksestä riippuvainen elokuva koskaan saisi. Se ei ole vain hyvä asia.

Henry Hill -nimisen oikean gangsterin elämän dramatisoinut Mafiaveljet oli kuvaus New Yorkin mafian duunareista. Casino teki luokkaretken Las Vegasiin, jossa gangsterihierarkian keskijohto vahti pomojen sijoituksia.

The Irishman käynnistyy 1950-luvun Philadelphiasta, amerikanitalialaisen mafian ja vaikutusvaltaisen kuljetusalan liiton rajapinnasta. Myös tällä kertaa tarinalla on todellinen esikuva ja sen ytimessä on koilis-Pennsylvanian järjestäytynyttä rikollisuutta 1950-luvun lopusta 1980-luvun loppuun hallinnut Bufalinon perhe.

Elokuvan nimen perusteleva poikkeus, irlantilaisjuurinen rekkakuski Frank Sheeran (De Niro), perustuu myös todelliseen esikuvaan, kuten valtaosa elokuvan hahmoista. Elokuvan Sheeran säätää kasvavalle perheelle pientä ekstraa varastamalla kuormasta.

The Irishman

Tosielämän esikuviin perustuvat Russell Bufalino (Joe Pesci, vas.) ja Frank Sheeran (Robert De Niro) pitävät palaveria. © Netflix

Kun käry käy, Sheeran pitää suunsa kiinni ja ansaitsee Russell Bufalinon (Joe Pesci) luottamuksen. Keikat käyvä ensi rahakkaimmiksi, sitten myös verisemmiksi. Sheeranista tulee Bufalinon perheen palkkamurhaaja ja kuljetusalan liiton, International Brotherhood of Teamsters (IBT) -järjestön vaikutusvaltaisen johtajan Jimmy Hoffan (Al Pacino) henkivartija.

Tässä kohtaa The Irishman alkaa kirjoittaa isolla pensselillä Yhdysvaltojen vaihtoehtohistoriaa. Henkilöillä ja tapahtumilla on monin paikoin todistettua todenperää. Sen päälle Scorsese levittää totuutena esitetyn tulkinnan: Näin sen meni. Kas tässä selitys John F. Kennedyn murhaan. Tällä tavalla vuonna 1975 kadonnut Jimmy Hoffa päätti päivänsä.

Mafian voimaa lähes kaikkivoipuuteen asti korostava The Irishman tuo mieleen James Ellroyn salaliittoterioista sakeat noir-dekkarit, joissa kourallinen gangstereita kääntelee kulmapöydissään koko USA:n historian suuntaa.

Kuljetusalan liitto, gangsterien kätyri

Scorsesen käsissä gangsteritarinat kääntyvät rosvokapitalismin vertauskuviksi, joissa jokaisen omaisuuden takana on rikos. Isompi tai pienempi. The Irishman lisää yhtälöön ammattiyhdistysnäkökulman.

Vaikutusvaltaisella kuljetusalan liitolla ja Hoffalla on maine gangsterien kätyreinä. Tosielämän Sheeranilla oli rooli myös IBT:n paikallisosaston johtajana. Scorseselle IBT on rikollisorganisaatio muiden joukossa. Vähän siivompi kuin katugangsterit, mutta tarpeen tullen yhtä valmis petokseen ja väkivaltaan.

Pacinon tulkitsema Hoffa on autoritäärinen ilmestys, joka suhtautuu gangsteriyhteistyöhän varauksella – se on hänen vallastaan pois. Välit kiristyvät, kun Hoffa alkaa jarrutella rekkakuskien eläkerahaston käyttämistä mafian pankkina.

Katutason mafialle politiikkaa ei ollut olemassakaan ja Las Vegasissa pärjäsi paikallispoliitikkoja voitelemalla. The Irishman kurottaa korkeammalle yhteiskuntaan kuin Mafiaveljet ja Casino. Bufalinot puuhaavat ääniä John F. Kennedylle ja pettyvät, kun eivät saa vastapalveluksena Kuuban kasinoitaan takaisin.

Suurten kaariensa The Irishman on gangsterielämän tilinpäätös, jossa vanha konna katsoo elämäänsä etäisyyden päästä. Henry Hillille mafiavuodet ovat kadotettu paratiisi. Elokuvan alkukohtauksessa mietiskelynsä vanhainkodissa aloittava Frank Sheeran ei ole yhtä varma, menikö kaikki niin kuin piti.

Scorsese korostaa rikollisen elämäntavan vaatimaa hintaa, mutta ei edelleenkään riistä gangstereiltaan kunniaa. Rikolliset ovat omaa järjestystään kunnioittavia vanhan liiton miehiä, jotka pelaavat opportunismiin kannustavan yhteiskunnan opettamilla säännöillä. Kovempaa kuin muut, mutta kuitenkin samoissa raameissa.

Näkemystä olisi helpompi sanoa romantisoivaksi, jos niin monella kuvatulla asialla ei olisi yhteyttä todellisuuteen.

”Cineman” ystävälle The Irishman on kuin kadonneissa ollut kaveri

The Irishman on emotionaalisella vaaralla ladattua ”cinemaa”. Nykymarkkinoilla tällainen elokuva on taloudellinen riski. Scorsesen huimalla mittapuulla elokuvan luova riskikerroin on kuitenkin matala.

The Irishman on niin lähellä jatko-osaa kuin Scorsesen kaltaisen ohjaajan elokuva voi olla. Se on kuin Mafiaveljien ja Casinon hidas serkkupoika, joka kiertää merkityn radan peläten jatkuvasti reitiltä eksymistä.

Kertojaääni yhdistelee jälleen notkeasti aikatasoja ja teemoja. Sheeranin mietteet ei silti kiihdy monologien ilotulitukseksi, joka toi Mafiaveljiin ja Casinoon liukkaan tempon ja lähes leikittelevän sävyn. Niiden rinnalla The Irishman on verkkainen ja vakava elokuva, jonka pinnan alla kytevässä syyllisyydessä ei ole Kuin raivon härän tai Taksikuskin veroista tunnevoimaa.

Scorsese voi olla supersankareille myös kiitollinen. Onttojen spektaakkelien aikakaudella cinefiili katsoo perinteistä gangsteriepookkia kuin kadonnutta ystävää.

Vaikka häviääkin esikuvilleen, The Irishman on kauttaaltaan laadukas rikosdraama, jossa rikos on alisteista draamalle. Lämmön tunnetta lisää tuttuihin näyttelijöihin puhallettu uusi elämä. Scorsese pitää kaiken veteraanin sopivassa lieassa.

Pacinon silmissä kytee liekki, joka onneksi riistäydy maneeriseksi meuhkaamiseksi. Aggressiivisten roolien erikoismies Pesci saa esitellä hillitympää rekisteriään alamaailman valtiomiehenä.

De Niro saa pitkään kadoksissa olleen arvokkuutensa takaisin rikollisten työmoraalin ruumiillistumana; gangsterin on tehtävä, mitä gangsterin on tehtävä, silloinkin kun ei yhtään mieli tekisi.

X