Riista on ylivoimainen etiikkavertailussa – ”Metsästyksen arvostus on kääntynyt 2000-luvulla selvään nousuun”
”Ympäristötietoisuus on kasvanut, eikä turhaa paikkojen sotkemista suvaita enää muutenkaan. Metsästysrikosten määrä on vähentynyt vuosi vuodelta”, kirjoittaa Seuran toimituspäällikkö Petri Korhonen.
Metsästyskausi alkoi 10. elokuuta kyyhky- ja hanhijahdilla, 20. päivänä alkoi vesilintujen pyynti.
Yllättävän moni umpikaupunkilainenkin ihminen uskaltaa kertoa julkisesti lähtevänsä kohta riistan hakuun.
Vielä jokunen vuosi sitten ihmisillä oli tarve peitellä tätä ”pahettaan”.
Harrastus elääkin Suomessa nyt poikkeuksellista aikaa. Toisin kuin monessa muussa EU-maassa, meillä metsästyksen arvostus on kääntynyt 2000-luvulla selvään nousuun.
Suomen Riistakeskuksen viimevuotisessa kyselyssä 66 prosenttia ihmisistä suhtautui touhuun myönteisesti.
Tämän voinee nurinkurisesti selittää lihansyönnin suosion vähenemisellä. Olemme alkaneet pohtia lihan tehotuotannon mielekkyyttä.
Etiikkavertailuissa riista on ylivoimainen. Jos välttämättä haluaa syödä lihaa, peura tai hirvi on saanut elää paremman elämän kuin keskiverto sika tai nauta. Eivätkä nämä lajit ole uhanalaisia.
Keski-Euroopassa metsästys on varakkaiden etuoikeus. Siellä sitä ei nähdä lihanhankintana vaan eliitin huvina.
Metsästystä vastustaa jyrkästi nyt kaksi prosenttia suomalaisista. Vuonna 1994 luku oli kahdeksan prosenttia – ja tuohon aikaan siihen oli ihan hyviä syitä.
Metsästäjät nähtiin peräkylien turjakkeina, koskenkorvapullo perstaskussa. Näiden arveltiin tappavan mitä sattuu: rauhoitettuja eläimiä kaatui läjäpäin, petolintujen pesiä tuhottiin, sorsavesillä soutelevat saivat hauliryöppyjä niskaansa, hylsyjä ja roskia jäi metsään jätekasoiksi.
Eikä kyse ollut kokonaan mielikuvista. Kun itsekin aloittelin jahtiharrastusta uudelleen 1990-luvun lopulla, törttöilijöiden määrä hirvitti ja hävetti.
Onneksi ajat muuttuivat. Meno on nyt siistiytynyt, tai sitten jahtimailla liikkuu fiksumpia uuden sukupolven ihmisiä.
Ympäristötietoisuus on kasvanut, eikä turhaa paikkojen sotkemista suvaita enää muutenkaan. Metsästysrikosten määrä on vähentynyt vuosi vuodelta.
Metsästyskulttuurissamme on silti yhä pimeitä puolia. Petoviha on yksi näistä ilmiöistä, joista ei metsästysseuroissa puhuta ja joihin ei edelleenkään puututa tarpeeksi ponnekkaasti.
Jos nämä outoudet saataisiin poistettua, mitenhän korkealla metsästyksen yleinen arvostus mahtaisi sen jälkeen olla?