Teksti:
Tarja Hurme

Ilman keisarileikkausta olisin kuollut. Tämä käy mielessä, kun joku perustelee eutanasian vastustustaan luonnollisuuden vaatimuksella. Lääkärin hoito on kuitenkin aina puuttumista ihmisen ns. luonnolliseen elämänkulkuun, joka on täynnä sairauden ja kuoleman riskejä. Tulisiko elää ja kuolla luonnon aikataulussa ja torjua lääketieteen keinot pidentää elinikää? Ei lääkkeitä, ei leikkauksia.

 

Uskossaan varma taas pitää eutanasiaa jumalan puuhiin puuttumisena. Itse olen ymmärtänyt uskonkappaleita niin, että ihmisen pitää hoitaa leiviskänsä. Kuten lääkäri, joka eettisten ohjeittensa mukaisesti suojelee elämää – ja lievittää kärsimyksiä.

Jos eristämme elämän kokonaisuudesta oikeuden hyvään kuolemaan, teemme väärin ihmisille, joita paraskaan saattohoito kivunlievityksineen ei auta. Heitä ei ole paljon, mutta kuka tahansa meistä voi päätyä siihen joukkoon. Terveenä vain on helppo uskoa kykyynsä sietää sietämätöntä ja jopa vaatia kestävyyttä muiltakin.

Lääkäri saa avustaa potilastaan itsemurhassa, kunhan potilas ottaa kuolemaa jouduttavan lääkkeen itse. Pään lisäksi siis kädenkin pitää toimia. Laillista on myös palliatiivinen sedaatio, jossa tuskainen ihminen vaivutetaan eriasteiseen lääkeuneen. Sen tarkoitus ei ole jouduttaa kuolemaa, mutta sen turvin potilas viime vaiheessa etenee kivuitta rajan yli. Sedaatio on osa hyvää saattohoitoa. Sitä käytettäessä eutanasiaa ei useimmiten edes tarvittaisi, vaikka se olisi laillista.

 

Kysymys hyvästä kuolemasta ja kuolinavusta on yhteiskunnallisesti tärkeä. Siksi siihen liittyvät päätökset vaativat tiukkoja pelisääntöjä: Mitä, kenelle, miksi, milloin? Kenen tarpeeseen ja kenen päätöksellä? Ihmisellä kun on taipumus käyttää väärin sitäkin, mikä on hyväksi tarkoitettu.

 

Tuskin kuitenkaan olen ainoa, jota kuolema sinänsä ei pelota vaan sitä mahdollisesti edeltävä hallitsematon kipu ja ahdistus. Ennakkovarmuus tuskattomasta lähdöstä olisi ihmiselle armoa jo ennen kuolemaa.

X